"Odotin ensimäistä työpäivääni pienoisen jännityksen vallassa. Lähes kaikki työkaverit olivat jo eläkeikäisiä ja heidän paras työkuntonsa oli huvennut."

Jätkän mieli paloi joka kevät ponttuulle. Siihen aikaan ei puhuttu metsureista, vaan kaikki tukkitöitä tekevät olivat jätkiä, ja tukkijätkän status oli korkealla.

Sain kesätyöpaikan vuonna 1957 Ukkola Oy:n tukkilajittelulle Rukavedelle. Se sijaitsi sahan läheisyydessä noin kilometrin päässä rannasta.

Ponttuu oli tiiviisti yhteen liitetyistä jykevistä hongista muodostettu kelluva lautta. Sen päälle oli rakennettu päreillä vuorattu ja katettu koppi tauko- ja ruokatuvaksi. Ponttuu oli kiinnitetty pohjaan juntatuista tukeista muodostettuun ”ukkoon”, jonka ympäri sitä reivattiin tuulen suunnan mukaisesti. Tuuli oli välttämätön apu tukkien uittamista lajittelun läpi.

Työt aloitettiin tasan seitsemältä. Minut määrättiin koltsittajaksi eli minun piti mennä keluveneellä tuulen yläpuolella olevan sekasuman sisään ja varmistaa, että tukit soljuvat tasaisena virtana lajitteluun. Se meinasi tyssätä heti alkuunsa. Raskas keluvene oli vaikea saada kireiksi vedettyjen puomien yli. Ukot heittivät jo herjaa, että minkälainen savottalainen tänne nyt oikein on tullut, kun se ei saa edes venettä puomin yli. Kimpaantuneena soudin veneen täydellä vauhdilla kohti puomia ja pääsin kuin pääsinkin yli. Sitten vain suman sekaan ja koltsittamaan.

Keluveneeni oli kookas soutuvene. Se oli varustettu keskimmäisten hankaimien paikalle asennetulla vääntötapeilla pyöritettävällä kelulla, jonka ympärillä oleva sinkki kulki perässä olevaan ohjainhaarukan läpi. Sinkin pää oli kiinnitetty ykköslankkuun.

Välillä tukit ruuhkautuivat ja juuttuivat paikoilleen sekasumassa. Ne piti auttaa liikkeelle soluttautumalla veneellä ruuhkan keskelle ja keluta se sinkin avulla auki. Alkuun se tuntui hankalalta, mutta työ tekijäänsä neuvoi. Opin hyvin pian näkemään, mihin ruuhka oli kasaantumassa ja pystyin laukaisemaan sen jo ennakolta.

Rapakaljavastuussa

Varsinainen lajittelu tapahtui ponttuuseen liitetyillä kolmella sillalla. Tukit uitettiin siltojen ali, mitattiin ja lajiteltiin paksuuden mukaan alapuolella oleviin pusseihin. Vireä tuuli oli hyvä apulainen, mutta täysin tyyni ilma oli töiden kannalta pahin. Ukkojen mukaan silloin tuuli pystyyn, eikä lajittelusta tullut mitään. Tukit sumppuuntuivat alapussien kurkulle ja työt seisoivat. Silloin tehtiin puomien huoltotöitä, siirreltiin tukkilauttoja sopiviin paikkoihin ja hoidettiin muitakin korjaustöitä.

Minun ei tarvinnut osallistua noihin töihin, ja silloin jäi aikaa uimiseen ja vähän auringonottoonkin. Opettelin kesän aikana tukkijätkän perustaidon eli sestomisen. Se tarkoitti yhdellä tukilla seisten seilaamista hakavartta apuna käyttäen. Minulla oli opettajana oikea tukkilaiskisojen mestarismies.

”Koltsita! Koltsita poika!” oli huuto, jonka kuulin lukemattomia kertoja kesän aikana. Se tarkoitti, että jatkuva tukkivirta lajitteluun oli katkeamassa. Lajittelu oli urakkahommaa, eikä siinä ollut varaa luoviin taukoihin.

Minulle annettiin kunniatehtäväksi huolehtia siitä, että ponttuulla oli aina ykkösolutta eli rapakaljaa. Hellepäivinä sitä kului paljon, ja jouduin päivittäin hakemaan kylän kaupasta täydennystä. Jokainen maksoi juomansa yhteiseen kassaan, eikä kertaakaan esiintynyt vaillinkia.

Huutomies tunnettiin kylillä asti

Jokainen mies ponttuulla oli oma persoonansa. Kahvi- ja ruokatauoilla huuli lensi hervottomasti ja kuulin monenlaisia tarinoita menneiltä savotoilta.

Parhaiten mieleeni on jäänyt kakkoslankun huutomies. Hän oli hyvä suustaan ja huusi tukit ylösottajalle. Samalla hän opasti kolmoslankun miehiä tunnistamaan tukkien paksuudet. Se auttoi niiden sortteeraamisessa oikeisiin pusseihin.

Se mies olisi päihittänyt suunsoitossa nykyiset jääkiekkoselostajat mennen tullen. Hänen käyttämänsä vahvasti seksuaaliset ja joskus rivotkin ilmaisut eivät tosin olisi sopineet lasten korville, ja nuori ylösottajatyttö punasteli alkuun niitä kuunnellessaan. Huutomies oli savotan hengen kohottaja ja huumorin ylläpitäjä. Hänen maineensa oli kantautunut kylille asti ja hyvin usein onkimiehiä hakeutui kuuloetäisyydelle.

Pientä jäynää

Kesän aikana työporukka hitsautui hyvin yhteen ja minut hyväksyttiin porukkaan. Leikillistä kiusantekoakin oli, mutta ei sitä silloin miksikään työpaikkakiusaamiseksi osattu luokitella. Jätkät tekivät pientä jäynää toisilleen. Minunkin käskettiin hakea sahan työnjohtajalta lintulenkin avain. Lintulenkki oli paksu kettinki, jolla puomit kiinnitettiin toisiinsa ja lenkissä oli lukituslaite, jonka avainta minun käskettiin hakea.

No, eihän sitä lintulenkin avainta ollut olemassakaan. Sain jo sahalla kuulla pilkalliset naurut, mutta kun soutelin takaisin ponttuulle, ei naurun remakalle meinannut tulla loppua ollenkaan. Lohdutukseksi minulle kerrottiin, että sama kompa tehtiin jokaiselle kesätyöpojalle.

Kun työt loppuivat neljältä, alkoi usein venekuntien välinen kiltasoutu rantaa kohti. Se alkoi yleensä humoristisella nokittelulla, mutta kiihtyi lopulta totiseksi taisteluksi.

Kesätyöpoika

Taipalsaarelainen Mikko Nikkinen, 44, kalastaa talvisin verkoilla. Myös Oskarista, 15, ja Urhosta, 10, on tullut kalamiehiä.

"Kalastuksen ansiosta olen kokenut suuria onnistumisen tunteita isänä. Kun 15-vuotiaan Oskari-poikani koulun viestissä kerrottiin, että kotitaloustunnilla kokataan pakastekalavuokaa, Oskari ihmetteli, mikä se sellainen pakastekala on. Ai että olin silloin tyytyväinen. Poikani tuntevat kalat ja tietävät, miten niitä pyydetään.

Urho, 10, oli jo vauvana mukana avannolla. Minulle on jäänyt mieleen, kuinka hän viisivuotiaana yritti saada lumesta hanskoillaan kiinni limaisia matikoita. Se ei oikein onnistunut, ja niinpä hän kaappasi kalat reippaaseen halausotteeseen ja mätti ne ahkioon. Urholla on kouriintuntuva yhteys luontoon.

Minä aloitin talvikalastusharrastuksen parikymppisenä nuorena miehenä vanhemman tuttavani Esa Nikkisen opastuksella. Ostin moottorikelkan ja aloimme kulkea yhdessä verkoilla. Tein pieniä juttuja, avasin lapiolla avantoa ja olin narupoikana.

Nyt omat poikani saavat tehdä näitä samoja asioita. Hiljainen tieto siirtyy näin vanhemmilta nuorille.

Kalaa tutuille ja naapureille

Nautin luonnossa olemisesta. Vaikka olisi kuinka kelju keli, niin tapaamme talvisin joka lauantai ja keskiviikko Taipalsaaren Riutanselällä avannolla. Meitä on muutaman miehen ja pojan porukka.

Pien-Saimaalla ei ole norppia, ja siksi voimme kalastaa siellä verkoilla. Verkkomme ovat olleet jo 15 vuotta samassa paikassa, josta tulee hyvin kuhaa, vähän madetta ja satunnaisesti haukea. Meillä on yksi avanto keskellä, ja siitä lähtee kuusi verkkoa kolmeen suuntaan. Verkon päihin sidotut narut menevät jään alla päätykepeille, josta sitten koukataan naru ylös.

Kevättalvella kuhaan jo hiukan kyllästyy.

Emme käytä kaikuluotaimia emmekä muutakaan elektroniikkaa. Verkkokalastuksen perusvälineet ovat samat kuin vuosikymmeniä sitten. Joskus teemme avannon moottorisahalla. Olemme rakentaneet verkkoavannon päälle peltilevystä kannen, jonka avulla avanto pysyy hyvin sulana.

Saaliin saaminen tuntuu mukavalta, eikä sen jakamisesta ei tule kiistaa. Perheelliset saavat enemmän kuin muut, ja kaikki vievät kalaa myös tutuilleen ja naapureilleen. Alkutalvesta kaikki ovat innoissaan hyvistä saaliista, mutta kevättalvella kuhaan jo hiukan kyllästyy.

Kalastuksen jälkeen juomme aina verkkokahvit taipalsaarelaisessa Pölkkybaarissa. On hienoa, että voi kalastaa porukassa, pidän sen yhteisöllisyydestä."

Mikon vinkit

  1. Kohtele saalista oikein. Ota kalat hengiltä ja verestä ne. Älä jätä kalanperkeitä luontoon tai roskakaloja avannon reunalle.
  2. Opettele järvialueesi erityispiirteet ja jäätilanteiden historia. Aseta turvallisuus aina ensimmäiselle sijalle.
  3. Jos verkkokalastus kiinnostaa, hakeudu kokeneeseen porukkaan oppimaan niksit ja hiljaista tietoa, jota ei kirjoista löydy.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2017.

Puumalalainen Antti Luukkonen, 101, ei osaa olla jouten.  Pitkinä talvipäivinä hän tekee katajaisia pannunalusia lahjaksi ja vähän myyntiinkin.

"Tykkään tehdä pieniä käsitöitä talvipuhteina. Aika kuluu kuin huomaamatta, kun sommittelen katajaisia pannunalusia. Olen tehnyt näitä viimeiset 15 vuotta, kun en enää muuta jaksanut ja jotain puuhaa piti keksiä. Moni ei arvaisi, miten monta vaihetta pannunalusten tekemisessä onkaan.

Katajat haen kesällä naapurin metsästä hänen luvallaan. Käytän valkoista katajaa, jota ei monesta paikkaa löydä. Kuorin ja kuivatan rangat ja sahaan ne sirkkelillä nappuloiksi, joiden läpimitta on 6–7 milliä. Puhdistan ja hion palat yksi kerrallaan käsin santapaperilla. Siinä kuluu aikaa ja kynsiä!

Sitten leikkaan vanerista ympyrän, neliön tai sydämen muotoisen pohjan ja alan asetella katajanpalasia kauniisti sen päälle. Siinä kuluu tovi jos toinenkin, ja se on mukavaa aivotyötä. Kevättalvella, kun päivät alkavat jo olla valoisia, liimaan palaset alustaan. Lopuksi hion pannunalusen hiomakoneella sähköllä pyörivän alustan päällä.

Teen myös puisia voiveitsiä ja lastoja. Voiveitset sahaan pienellä sirkkelillä, hion hiomakoneella ja viimeistelen hiekkapaperilla.

Asun kotikylässäni Hurissalossa tyttäreni Marja-Leenan kanssa, joka on ollut kolme vuotta omaishoitajani. Vaimoni kuoli vuonna 2014. Marja-Leena vie kesäisin myyntiin omien käsitöidensä lisäksi minut pannunalusiani. Ne menevät kuulemma hyvin kaupaksi, kun myyjät kertovat asiakkaille tekijän iän!

Teen 20–40 alustaa vuodessa, joten mitään tehotuotantoa tämä ei ole. Osa alusista menee lahjaksi tutuille.

Käsillä puuhailu on mukavaa. Näköni on kunnossa, pystyn jopa lukemaan, mutta silmät rasittuvat äkkiä. Silloin pitää huilata."

Antti kävi Linnan juhlissa! Lue artikkeli:

Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2018. Digilehteen voit tutustua täällä.