"Sen kesän sosiaalinen elämä supistui minimiin. Niin rankkaa se työn teko oli, että vähät vapaa-ajat syötiin ja nukuttiin."
Kun heinäkuussa 1948 aamulla klo 4.59 ilmestyin uittotyömaalle, työnnettiin minut yhden miehen eteen ja sanottiin: ”Tuoss on Hokkaselle taas yks likka-lapsi lissää!”
Hakaansa nojaava mies Hokkanen oli meidän väyläpomomme, sain tietää. Hokkanen otti minut mukaansa ja työnsi käteeni hirvittävän pitkän seipään, jota kutsutaan haaksi.
Minut ohjattiin ”maanpuolen neloselle”. Sinne oli aika matka: ensin metrin levyistä lankkua 50 metriä, sitten oli hypättävä noin puolen metrin levyisen aukon yli, sitten taas metrin syvyistä lankkua 100 metriä ja sitten ”ransportin” yli ja sinkkien ali neloselle. Olin aivan sydän kurkussa, kun viimein onnistuin pääsemään määränpäähän. Ilokseni sieltä loisti ystäväni Ullan naama vastaan, niin että pääsin tuttuun seuraan.
Ja sitten ei muuta kuin töihin vaan. ”Mannit ja vennit jää meille. Muut alas paitsi vikapuut”, kuului Ullan asiallinen ääni. Opin, että ”manni” oli Schaumannin puu ja merkki kuin vasikan pää. ”Venni” oli Fennian koivu ja hattupäinen mies sen merkkinä.
Sain luvan olla aluksi alalankulla, että hiukan totuin. Sain seuraukseni Anselmin, joka oli oikea tukkijätkän alku. Hänen oikeaa nimeään ei ollut kellään tiedossa.
Yhtäkkiä halkoi ilman hirveä ääni. ”Paarvit aalaas! Kuuluuko?” On kyllä kumma, jos tuota ei kuulla, ajattelin mielessäni. ”Nuo on Parviaisen koivuja”, selitti avulias Anselmi.
Päiväkirjamerkintöni mukaan olin päässyt töihin uittoon heinäkuussa 1948, 15-vuotiaana. Sodanjälkeisen työvoimapulan takia koululaisia otettiin Vaajakoskella Haapakosken erotteluun suurin joukon. Uitoissa maksettiin vielä hyvin.
Työtä tehtiin kahdessa vuorossa: aamuviidestä kahteen ja kahdesta iltayhteentoista. Yhtenä viikonpäivänä tehtiin kaksi 12 tunnin vuoroa. Minun ensimmäinen työpäiväni sattui tuollaiseen päivään. Oli pitkiä tunteja! Tunnin ruokatauolla ehdin käväistä kotona syömässä ja aurinkoisina päivinä söimme eväitä luikulla.
Sen kesän sosiaalinen elämä supistui minimiin. Niin rankkaa se työn teko oli, että vähät vapaa-ajat syötiin ja nukuttiin.
Palkka saatiin kahden viikon välein paperipusseissa. Kymppi, se Hokkanen, jakoi tilipussit toimiston pihalla vuoron päätyttyä. Kun kesän menot olivat vähäiset, pystyin kesätienesteilläni ostamaan talvitakin.
Myöhemmin, ylioppilaskesänä 1950, olin ystäväni Kirsin kanssa vielä töissä samalla luikulla, maanpuolen nelosella. Siellä me olimme saaneet tuntea, mitä on oikea työnteko. Siihen aikaa lauantaikin oli täysi työpäivä!
Leena Myllyluoma
