Pyöräretki Saimaalla kulkee rennosti rantareitillä

Varokaa kuoppia! Välillä pitää muistaa kääntää pää ohi lipuvista harjusaarista, jotka nousevat suoraan vedestä puineen päivineen. Ne ovat kuin isoja luotoja, joissa kasvaa tuuhea puusto.

Aurinko paahtaa selkään, eikä kutsuvana kimmeltävää Saimaata voi vastustaa. Nihkeät pyöräilyhousut jäävät ohjaustangolle, kun lauma uimapukuisia naisia juoksee veteen Pistohiekan hiekkadyyneillä.

70-luvun bilepaikkana tunnetun Pistohiekan rantaa halkova, vuonna 1955 rakennettu Lietveden maisematie on yksi Suomen kuvatuimpia. 1990-luvulle asti täällä toimi suosittu leirintäalue, jonka lama kaatoi. Upeilla maisemilla varustettu alue tekee uutta tuloa, tänne on tulossa muun muassa järvikylpylä.

Pistohiekasta ja Puumalan maisemista me, kuusi espoolaista ystävystä, olimme ehtineet unelmoida jo varhain keväällä, kun pyöräretkeä vasta suunniteltiin. Ohjelmassa olisi kolme päivää pyöräilyä, savumuikkuja, jäätelöä, paljon iloista rupattelua ja naurua – retki olisi kesän kohokohta.

Kesäkuun säistä ei aina tiedä, mutta onni suosii meitä: retkipäivien lämpötila kipuaa toistuvasti yli hellelukemien.

Ennen lähtöä osaa porukasta jo mietitytti, miten kuumuudessa jaksaisi polkea. Muutama ratkaisi asian sähköavusteisella pyörällä. Sillä saa halutessaan raskautta polkemiseen, mutta voimien ehtyessä ylämäetkin taittuvat melkein itsestään. Niitä Puumalan noin 60 kilometrin pituisella kierroksella riittää.

Yhteinen lomareissu

Jos pientä ”laavu”-merkintää tien varressa ei lasketa, 133 metriin nousevan Säkkimäen huipulle ei ole lainkaan kylttejä. Kartan kanssa pitää olla tarkkana, jotta ei puuskuta ohi.

Aiemmin mäellä sijaitsi venäläisten vuonna 1912 rakentama kolmiomittaustorni, mutta nyt sen tilalla on paikallisen maanviljelijän rakentama laavu, jonne hän toimittaa myös polttopuut.

Levähdystauko tekee terää. Säkkimäeltä näkee Imatralle saakka, ja maisemat salpaavat hengen. Saimaa on juuri saanut Unescon geopark-statuksen. Sellainen myönnetään merkittäviä geologisia kohteita sisältävälle alueelle, jossa kehitetään kestävää geoturismia.

Vesistöjä ja jääkautisia harjuja voisi tutkia tarkemmin uudella 154 kilometrin pituisella Saimaan saaristoreitillä, mutta jätämme sen seuraavaan kertaan: tällä reissulla tärkeintä on rennon pyöräilemisen lisäksi hyvä ruoka.

Puhumme ilot ja surut. Tapaamisista kotiin palaa voimaantunut naisjoukko.

Aikoinaan kirjoituskurssilla tavannut kahdeksan hengen ystäväporukkamme kokoontuu säännöllisesti lenkeille, viikonlopun viettoon ja lounastreffeille. Kerran vuodessa tehdään yhteinen lomareissu. Olemme matkustaneet porukalla esimerkiksi Comojärvelle Italiaan ja Jerusalemiin, Israeliin. Puumalan pyöräilyreissulla on mukana kuusi porukasta.

Koska rinnakkain ei voi maantiellä ajaa, pidämme päivämatkat maltillisina, jotta seurustelulle jää aikaa. Puhumme ilot ja surut, ja tapaamisista kotiin palaa aina voimaantunut naisjoukko.

Maiseman perässä

Norppapolulla tapaamme hyvinvointi- ja matkailuyrittäjä Olli Luukkosen. Luukkonen tuntee kotiseutunsa kuin taskunsa ja johdattaa meidät muutama vuosi sitten avatulle retkeilyreitille.

Polku kiertää harjuja ja solahtaa välillä hiekkarantojen tuntumaan. Pysähdymme tauolle arkkitehti Manu Humpin suunnittelemalle upealle laavulle.

Paikan päällä piiluamalla veistetty laavu on hieno taidonnäyte paikallisesta hirrenveistosta. Se on kuin moderni kesämökki ilman etuseinää: laavulla istujan ja luonnon välissä ei ole mitään häiritsemässä maisemien ihailua.

Ollin vaimo Maria Talvitie on yksi Puumalan tuoreimmista asukkaista. Pariskunta tapasi tuttavan järjestämillä sokkotreffeillä. Olli teki Mariaan vaikutuksen jo Helsingissä, ja Puumala sai hänet päättämään muutosta ensivisiitillä. Kun Maria näki ensimmäisenä aamuna ikkunasta avautuvat maisemat, hän tiesi viihtyvänsä Etelä-Savossa. Saaria ja vettä riitti silmänkantamattomiin.

Nyt Maria työskentelee miehensä kanssa heidän yhteisessä Metsäsydän-yrityksessä, ja pariskunta on remontoinut Ollin kotitilan navetasta joogasalin Marian pitämiä tunteja varten.

Lepuskoja ja raparperimehua

Pyöräillessä tulee nälkä. Olemme jo etukäteen päättäneet pysähtyä lounastauolle perinneherkkuja tarjoavaan ravintola Niinipuuhun. Vastassa on hymyileväinen emäntä Paula Okkola jackrussellinterrierit Pomppu ja Hilma helmoissaan.

Okkola on jatkuvasti liikkeessä huolehtimassa, että kaikki hoituu. Mökkiläiset saavat avaimen ja ruokailijat uunituoreita lepuskoja. Ohuet perunaleipäset katoavat ruokailijoiden suihin samaan tahtiin kuin niitä paistetaan.

Tomaattimuikut, lohikeitto, salaatit ja punainen puumalalainen lankkulohi – kaikki on käsittämättömän hyvää. Palanpainikkeeksi hörppäämme kesäistä raparperijuomaa.

– Näin me täällä tehdään, ja ihmiset ovat tykänneet, kuittaa emäntämme iloisesti, kun ihastelemme makuja.

Tiet muuttuvat yhä mutkaisemmiksi: näillä soratiellä ei ihan kapeilla renkailla pärjäisi. Yöksi pysähdymme Lintusaloon Nestorinrantaan, jossa pulahdamme vielä iltauinnille.

Norppa näkyvissä

Norppa! joku huudahtaa. Rannassa todella köllöttää norppa, venäläisen kuvanveistäjän Adil Alievin veistämä näköispatsas. Sen vieressä istuu Nestori Reponen, viime vuosisadalla täällä elänyt seppä, joka oli huolissaan norppien uhanalaisuudesta. Hänen puheidensa innoittamana Juha Vainio teki valssin Vanhoja poikia viiksekkäitä, jossa Reposesta on tullut Miikkulainen.

Aamulla Lintusalon lauttarannassa käy kuhina, kun pyöräilijät odottavat lauttayhteyttä vastarannalle Hurissaloon. Pikkuruisen m/s Norpan kannelle mahtuu hurja määrä pyöriä, kun lautan kipparit sitovat ne vieri viereen.

Lautan kannelta pidämme silmällä vedenpintaa, josko ihka elävää norppaa näkyisi. Tänään se ei näytä pyrstön heilahdustakaan. Ei se mitään. Olemme vieraana sen kotimailla, emmekä halua olla häiriöksi.

Edessä on etappi Hurissalosta Sahanlahteen, ja pyöräretken kovimmat nousut. Selviämme niistä hyvin, kun ajamme hiljakseen kilometri kerrallaan. Vesi läikehtii tien molemmin puolin. Maisemat ovat niin kauniita, että vähän väliä on pysähdyttävä kuvaamaan.

Iltakonsertti aalloilla

Yöpaikkamme Sahanlahti Resort tunnetaan hyvästä ruuasta. Aamiaisella on itsetehtyjä karjalanpiirakoita ja yön yli haudutettua ohrapuuroa, joka tehdään jyvien jauhamisesta lähtien itse.

Viimeisen illan kunniaksi aiomme vetää laukussa hieman rypistyneet ykköset ylle ja suunnata terassiravintolan sijaan entisen sahanomistajan kartanoon, ravintola Koskivahtiin. Siellä meitä odottaa pientuottajien antimista valmistettu maistelumenu.

Sitä ennen käymme kuitenkin saunassa ja uimassa. Monta päivää kestäneiden helteiden jäljiltä vesi on lämmintä, ja kellumme kuuntelemassa veden päälle rakennetussa rantaravintolassa soittavaa trubaduuria. Hän päättää ohjelmistonsa – mihinpä muuhunkaan kuin Nestorin valssiin.

Juttu on ilmestynyt ET-lehdessä 15/2021.