Päivä oli jo valjennut, kun kuulin uutisen autoradiosta: Estonia oli uponnut. Missä sinä olit ja mitä ajattelit?

Ei voi olla totta. Niin minä ajattelin, kun avasin radion ja kuulin Estonian onnettomuudesta kun kuulin uutisen 28.9.1994.

Olin juuri kääntymässä Klaukkalan liittymästä moottoritielle Helsingin suuntaan.

Oli ihan tavallinen arkikeskiviikko: lapsia oli hetkeä aikaisemmin hoputettu kotona pukemaan ja syömään murot. Kiire kouluun, kiire tarhaan, kiire töihin.

Taisimme itkeä

Oli siskon nimipäivä. Muistaisinko soittaa?

Autossa radiouutisten jälkeen kiire loppui kuin seinään. Tuli hätä. Estonia on uponnut. Satoja ihmisiä on vajonnut meren syvyyksiin Itämerellä.

Tieto onnettomuudesta teki syvän viilloin turvallisuudentunteeseeni: kaikkea voi sattua ja kenelle tahansa. Ei tarvita sotaa eikä terroritekoja: onnettomuuksia voi sattua, missä tahansa.

Töissä soitin siskolle, mutta unohdin onnitella. Taisimme itkeä.

”Todella pahalta näyttää...”

Sunnuntaina 28. syyskuuta on kulunut 20 vuotta siitä, kun Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut M/S autolautta Estonia upposi. Kun 852 ihmistä kuoli.

Vain  94 matkustajaa ja 43 miehistön jäsentä nostettiin merestä onnettomuuspaikalla. Suurin osa menehtyneitä oli virolaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia.

Utön saaren eteläpuolella keulavisiiri repeytyi irti laivasta aaltojen voimasta ja vettä alkoi tulvia autokannelle.

Estoniasta lähti ensimmäinen hätäkutsu  kello 1.22. Kahdeksan minuuttia myöhemmin matkustajalautta Silja Europan perämies kuuli VHF-radiosta Estonian komentosillalta sanat: "Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä.”

Ensimmäinen pelastushelikopteri saapui onnettomuuspaikalle Turusta kello 3.05.  Myrskyisään mereen joutuneita pystyi pelastamaan vain helikopteri ja pintapelastaja. Silja Europa, Silja Symphony sekä Viking Linen Mariella ja Isabella olivat pian  paikalla, mutta ne eivät voineet tehdä juuri mitään.

Onnettomuus jätti ikuisen jäljen

Oranssit lautat mustassa meressä. Se kuva on syöpynyt uutisista monen suomalaisenkin mieleen. Yhä edelleen ne aiheuttavat surumuistoja.

20 vuodessa laivojen turvallisuuteen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Autolautoilla matkustetaan ja juhlitaan. Elämä jatkuu.

Meillä esikoinen, tokaluokkalainen, leikki pikkuautoillaan ja ukkeleillaan Estoniaa monta kertaa onnettomuuden jälkeen. Suri sitäa mielessään, yritti asiaa ymmärtää , joka meille aikuisillekin oli vaikea.

– Nyt on estoniat leikitty, hän sanoi muutaman päivän jälkeen. Hän teki surutyönsä omalla tavallaan, pääsi pahimman hämmennyksen yli leikkimällä.

Mutta yhä edelleen hänkin muistaa onnettomuuden. Se jätti hänen mieleensä pysyvän jäljen.

Kerro meille, minkälaisia muistikuvia sinulle on jäänyt Estonian onnettomuudesta. Missä sinä olit, kun kuulit siitä? Voit kirjoittaa alapuolella olevaan Kommentoi kirjoitusta -sarakkeeseen.