Jos sanoisin sulle sen mitä tunnen, auttaisko se mitään?
Jos puhuisin sulle ku ystävä, muuttaisko se mitään?
Jos halaisin sua, auttaisko se sun oloos parantaa?
Jos Olisin sulle kuin enkeli, joka sut oikeelle polulle johdattaa, tuntisitko turvalliseks ittes?
Jos huomaisit että uutta varsoo teen, tuntisitko onnelliseks ittes?
Jos olisin sulle ku ystävä joka kuuntelee, puhuisitko mulle?
Jos olisin sun vierelläs vaikka mitä tekisit, lupaisitko ettet mitään ittelles tee?
Jos yrittäisin auttaa sua, vaikken mitään sun tunteistas tiiä, kuuntelistko mua?
Jos haluisin siirtää sun vuores muualle, antaisitko sen tapahtuu?
Jos olisin valo, haluisitko että loistaisin sun elämäs tiellä, näyttäisin rotkot ja kuopat, joita voisit varoo.

Millon huomaat, että oon aina sun luonas vaikka mitä tekisit, ei se sitä oo, että en haluu puhuu, vaan etten osaa sulle oikeita sanoja antaa.
Haluun sulle kaikkee hyvää, kai sä sen tiiät. Oon sun tukena vaikka mitä tapahtus, ja haluun sun sen tietävän. Oothan mulle kuitenkin tärkee.

Aika on liian lyhyt käsite elämälle.
Se mitä ajassa haluais tapahtuu, se ei aina ehkä mee niin ku haluaa.
Ja se mitä aika merkitsee, ei oo niin tärkee, ku se että sulla on kaikki hyvin ja tunnet ittes turvalliseks.
Kunhan vaan se menee kuin haluaa. Asiat selviää aina kun aika sillain haluaa.
Jos aika ei niin halua. Silloin joku joka ajattelee kuolee taas.
Ei sitä enää ihminen halua. Vaan elämän ilon onneutta.
Se onni jota vaan elämässä eniten haluaa. Ja se onnistuu taas
Kunhan antaa aikaa omansa sotkut korjata (taas)…

Ilo, se ehkä tässä hetkessä kaukana oleva tunne, ei aina oo tukemassa tai peittämässä masennusta.
Mutta pitää muistaa, pitää pitää se yks asia mielessä, että jossain tuolla on se joku joka ajattelee sua kuinka voit ja mitä tunnet. Joten älä enää mieti,
”Musta ei tykkää kukaan”, koska sä et voi tietää sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tulevaisuus, se tuntuu niin kaukaselta ja siitä puhuu kaikki, onko sillä niin mitään merkitystä tässä tunne ryöpyssä? Ajatteleeko sitä oikeesti kukaan, mitä oikeesti tapahtuu tuolla kaukasessa tulevaisuudessa? Vai onko se vaan sana helinää, ”Puhun sitää, koska kaikki muutki siitä jauhaa.”
Ihmisiä on monen laisia, sen mä kyllä ymmärrän, mut pitääkö sitä aina massas kulkee jos ei sitä ite haluu? vaikka sitä huomisen vieressä elämä valuu...

Sitä ei kovin moni haluu. Ja samalla ei tajuu kuinka paskaan tää elämä valuu..
Se valuu alemmas ja sitä tajuu että olis nousemma kaijus.
On pakko jaksaa että jaksaa nousta tästä ylemmäs elämän kaijus

”Jos se on, niin se on nyt” sen itsellenni kuiskaan taas ja nyt. Se on joskus pakko uskoo,
ettei tarviis joskus elämän laskuu pelätä enää
Se tässä painaa mun mieltä. Ensiks yks lasku ja toinen mun perään.
Ei täs ihminen jaksa ja haluisin vaan vaikka painaa raksal. Ettei tarviis tätä elää
Toista järvee enää selättää.
Tää on se ainoo meri minkä haluan omistaa.
Ja toivon että säkin uskot sen vaan…


Mutta aina välillä huomaa, että kaikki se mitä meillä oli, valuu sormien välistä pohjattomaan kuiluun.
Sille ei voi vaan mitään, ja kavereilta kuulee ne tyhjät sanat. ”Ei se ollu sulle, oikee. Löydät kyl parempaa. Älä huoli kyl kaikki järjestyy.” Ei jaksa panostaa siihen enää.
Älä musta huoli, kyl mä pärjään, pidäthän ittestäs huolen.
Vaikka mitä tapahtus oot silti aina mun mielessä, ja kauniilla ajatuksilla sulle parempaa toivon.

Mun elämä ei oo mitään helppoo, vaikka se siltä välillä ehkä näyttää. Miehiä, miehien perään, en tunne enää itteeni, en tunne enää mitään. En silti sua haluu satuttaa, kun itteni oon tälläseks muuttanu.
En osaa enää sitoutuu, se helppoo ei koskaan enää oo.
Aina kun luulen lyötäväni vasta rakkautta, se huomenna onkin jo mennyttä.

Elämä ei aina mee niin ku haluaa, mut sitä voi aina välillä helpottaa.
Elämä on, sen kaikki kyllä huomaa, mut se mitä sulla tässä hetkessä on, sen ihmiset jättää näkemättä.
Elämään voi sopeutuu ja olla sopeutumatta, sen ite saat päättää, mitä sun elämälläs teet.

”Kuulet sä sen kuinka mun sydän hakkaa. kuihtunut se melkein on.” kuiskaan ja katson täysikuuta muistellen menneitä. Ja sitten ku herään taas tähän todellisuuteen, tajuun et se kaikki oliki vaan unta. Se uni oli niin onnellista että katkeria kyyneleitä valutin, ne kyyneleet oli omistettu meille ja sille mitä meillä oli. Kukaan ei ole lohduttamassa tai pyyhkimässä niitä pois. Yksin pimeässä huoneessa taas istun.