Kirjailija Anna Kortelainen ja Taina-äiti, 92: "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone"

Kuuluu tuttua kolinaa, kun ratikka lähestyy pysäkkiä Helsingin Kalliossa. Anna Kortelainen kutsuu ratikkalinjaa numero 8 napanuoraksi, koska se vie Annan kotoa Kalliosta äidin luo Töölöön. Sen matkan hän kulkee melkein joka päivä.

Ennen korona-aikaa Anna kävi usein äidin kanssa kaupungilla lounaalla ja ostoksilla, tai sitten he piipahtivat taidenäyttelyssä, joskus lasillisellakin. Pidemmät matkat suuntautuivat molempien lempikaupunkiin Pariisiin tai äidin lapsuusmaisemiin Viipuriin.

Ratikkareitti on kuin napanuora.

Nyt on toisin. Äiti Taina Tuovinen tulee Miska-koiran kanssa alaovelle Annaa vastaan. Yhdessä he kävelevät Hietaniemen hautausmaalle ja juovat siellä eväskahvit termospullosta.

Kolme sukupolvea kävelyllä. "Rakkauteni kirjallisuuteen on onneksi periytynyt Annalle ja Ainulle", Taina sanoo.

On yksi haikea ajatus, mutta sitä Anna ei mielellään päästä mieleensä.

Äiti täyttää helmikuussa 92 vuotta. Jos poikkeustilaa jatkuu vielä pitkään, se voi monelle äidin ikäiselle merkitä sitä, että ihmisten ilmoilla hurvittelu ei kenties palaa enää elämään.

– Minua on raastanut, että äitiä on nyt ikänsä puolesta täytynyt suojella asioilta, jotka ovat olleet niin ihania ja kivoja. Olen kaivannut reissujamme ihan hirveästi.

Olen kaivannut reissuja äidin kanssa.

Kivoja asioita on Annan, 53, mielestä ollut elämässä sitä runsaammin, mitä enemmän vuosia on takana.

– Olin parikymppinen, kun äiti sanoi: voi kuule Anna, naisen elämä alkaa nelikymppisenä. Pidin sitä silloin keski-ikäisen naisen lohtupuheena, mutta äiti todellakin tiesi, mistä puhui.

Nyt Anna on itse parikymppisen Ainu-tyttären äiti. Vuosien aikana on kasvanut ymmärrys omasta paikasta sukupolvien ketjussa.

Naisen elämä alkaa nelikymppisenä.

– Kun katson aamuisin peiliin, näen siellä yhä enemmän äidin piirteitä sekä valkoisiksi ja harmaansinertäviksi muuttuneita hiuksia. Ne ovat periytyneet isältä, eikä minulla ole aikomustakaan värjätä niitä piiloon.

Syvemmälle on piirtynyt näkymätön perintö. Anna on miettinyt paljon sitä, mitä kaikkea on äidiltä saanut ja oppinut.

Muista oma huone ja omat rahat

Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone. Ajatus on feministikirjailija Virginia Woolfilta, mutta Annalle sen opetti äiti, ja selvensi vielä:

Naisen oman huoneen ei suinkaan tarvitse olla oikea huone. Riittää, että on joku tila, johon vetäytyä. Kirjasto tai kuntojumppa käyvät mainiosti, tai vaikka sanomalehti.

Naisella pitää olla tila, johon vetäytyä.

– Kun äiti lapsuudessani avasi lehden, hän otti omaa aikaa ja perehtyi maailman tapahtumiin. Sanomalehden lisäksi äidillä oli ranskantunnit ja ystävättäriä, joiden tapaaminen oli tärkeää.

Itse tienattua rahaa Annan äidillä ei ollut: hän jätti sairaanhoitajan työnsä, kun sai esikoisensa, ja hoiti sitten lääkärin puolisona neljää yhteistä lasta kotona.

– Taloudellisesti äiti ei ollut itsenäinen, mutta meille tyttärille hän opetti, että se on tärkeää.

Anna on elänyt äidin neuvon mukaisesti. Oma koti on ollut tukikohta jo 20 vuotta.

–  Nyt viimeisimmät kymmenen vuotta äidilläkin on sitten ollut paitsi oma huone myös kokonainen huoneisto, jossa hän asuu itsekseen, koira seuranaan.

Tunnen äidin menetyksen kehossani.

Isän kuoleman jälkeen Anna suri aluksi sitä, että hän menetti isän. Viime aikoina Anna on ymmärtänyt, kuinka paljon äiti menetti. Sen tajuaminen on tuntunut murskaavalta.

– Joskus kun yöllä valvon, oikein tunnen äidin menetyksen omassa kehossani. Miltä voi tuntua sellainen ikävä, kun rakas puoliso on ollut käsivarren mitan päässä vuosikymmenten ajan, ja kun sitten jonain yönä herää ja ojentaa kättään, toinen ei olekaan siinä. Kun tutun niskan ja selän ja lämmön sijasta on vain tyhjää.

Emännöi empaattisesti

Annan lapsuudessa kotona pidettiin suuria illalliskutsuja isän työtovereille ja vanhempien ystäville. Äiti laittoi valtavan herkkuaterian, jota isän arvokkaat kollegatkin odottivat vesi kielellä.

Pöytään äiti levitti juhlavan pellavaliinan, taitteli kauniit lautasliinat ja asetteli joka lautasen viereen monta erilaista lasia ja aterinta. Ennen kattamista äiti sanoi: ”Tulepas Anna katsomaan”.

Äiti oli oppinut kaiken suurten juhlien järjestämisestä kasvattityttärenä Nokian pappilassa. Nyt oli Annan vuoro oppia, missä järjestyksessä haarukoita ja veitsiä käytettiin.

Äiti teroitti Annalle myös sen, että vieraista on pidettävä hyvää huolta. Ja näin se käy:

Huolehdi, että jokaisella on kodikas olo eikä kenenkään tarvitse jännittää.

Jos joku vieraista on hidas syömään, ole vielä hitaampi. Jätä lautaselle palanen, jota voit vähän pyöritellä. Näin kukaan ei joudu syömään yksin.

Jos joku vieraasi erehtyy juomaan sormien huuhtelumaljasta, juo myös itse siitä. Niin säästät vieraasi nolostumiselta.

Ja vielä erityinen neuvo koristelusta. Senkin Anna on ottanut käyttöön:

– Leikkokukat ruokapöydässä voivat olla minkä värisiä vain, kunhan ne ovat valkoisia.

Käytä ääntäsi ja pui vaikka nyrkkiä

Anna on aina ihaillut äitinsä liberaaliutta, mutta viime vuosina äiti tuntuu lähestulkoon radika­lisoituneen. Anna arvelee, että se saattaa liittyä leskeksi jäämiseen tai sitten siihen, että yli 90-vuotiaana ei enää kerta kaikkiaan tarvitse himmailla. Annasta se on upeaa.

– Äiti seuraa maailmaa ja politiikkaa todella kiihkeästi. Hän katsoo televisiosta eduskunnan täysistunnot, ja kun joku ottaa päähän, äiti pui nyrkkiä.

Äidiltä Anna on oppinut, kuinka ollaan maailmassa kotonaan: osallistumalla ja kiinnostumalla. Äiti on aina äänestänyt ja seurannut politiikkaa ja opettanut saman lapsilleen. Nyt ilmastonmuutos huolettaa häntä erityisesti.

90-vuotias voi olla radikaali, enää ei tarvitse himmailla.

Vaalivalvojaiset äiti järjestää aina. Vaali-iltoina Anna seuraa vieressä, kuinka äiti katsoo telkkaria kuin jännittävää urheilumatsia, istuu tuolin reunalla etukenossa ja huikkaa muut katsomaan, kun tuloksia aletaan kertoa.

– On käsittämätöntä, että 90 vuotta täyttäneiltä ei enää gallupeissa kysellä mielipidettä. Meidän mutsilta kyllä kannattaisi kysyä.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 3/2022.