Kauko ja Maija Kovalainen ovat olleet naimisissa 63 vuotta – he tietävät, miksi niin moni suhde päättyy eroon: ”Ihmiset unohtavat tärkeimmät keinot”

Sängyn oikea puoli on tyhjä. Vasemmalla puolella Kauko Kovalainen, 84, kääntyilee unta kiinni. Tyyny ei asetu. Peiton alla tulee kylmä, vaikka yleensä on niin kuuma, että hiki pisaroi iholla.

Kauko ei ole nukkunut tässä sängyssä koskaan yksin. Eikä tässä talossa ole koskaan ollut näin hiljaista.

Kaukoa ahdistaa. Pitää ottaa sydänlääke. Illalla ambulanssi haki Maija-vaimon ensiapuun Kajaaniin, 163 kilometrin päähän kotoa.

Ambulanssia ei tilata syyttä. Tätäkin soittoa viivyteltiin illan puolelle. Ajateltiin, että kyllä vointi siitä kohenee.

Ambulanssia ei tilata syyttä. Tätäkin soittoa viivyteltiin illan puolelle.

Jos ambulanssi pitää tilata, on hätä – eikä hätä ole koskaan hyvä asia. Hätä voi olla lopullista. Sellaista, että kun lähtee, ei enää palaa.

Päivällä Maija, 85, oli humpsahtanut hankeen ja kaatunut. Päivän mittaan selkää oli alkanut särkeä.

Iltapäivällä kipu oli jo niin paha, etteivät jalat kantaneet. Pieni kumaraan käpertynyt nainen ei päässyt enää liikkeelle.

– Silloin mietin, että tästäkö se alkaa, yksinäisyys, Kauko sanoo nyt, neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen.

Hän istuu pirtin penkille ja koppaa hymyilevän Maijan kainaloonsa. Siihen oikeanpuoleiseen, kuten aina.

Tästäkö se alkaa, yksinäisyys.

Vanha hirsipirtti, Kaukon lapsuuden kotitalo, on täynnä sahurina uransa tehneen miehen puutöitä: kuksakuppeja, tukkijätkiä ja menninkäisiä.

Vieläkin joskus, kun inspiraatio iskee, Kauko vetäytyy sahansa ääreen ja työstää hahmoja. Viimeksi syntyi karhu.

Vanhassa hirsipirtissä on myös Kaukon oma suosikkiteos: Akka ja ukko. Yhdestä puusta veistetty teos kuvaa tomeraa ukkoa, jonka harteilla keikkuu tormakka emäntä kuin tahtia laskemassa.

Työtä pitää tehdä

Tässä pihapiirissä, Raatteentien varressa, Kauko on asunut aina ja Maija vuodesta 1960. He ovat kotoisin naapurikylistä, tunteneet toisensa aina.

Yhden teinien illanvieton päätteeksi vuonna 1957 Kauko pyysi, josko pääsisi saatille.

Maija olisi muuten joutunut kävelemään läpi pimeän metsän yksin kotiinsa, melkein seitsemän kilometriä. Vaikka ei Maijaa pelottanut, oli hän kulkenut metsän poikki ennenkin.

Kauko ja Maija ovat tunteneet toisensa aina.

Saatista se syttyi, ihastus ja tunne, että toinen on siinä minua varten, turvanakin tarvittaessa.

Suhde katkesi vuodeksi vuonna 1958, kun Maija lähti piikatytöksi Helsinkiin. Tuon ajan pari kirjoitteli kirjeitä, sillä kaipaus oli kummallakin.

Kauko muisteli Maijaa ja tämän ilkikurista katsetta, leikkisyyttä ja tummaa, lyhyttä kiharatukkaa.

Vieläkin Kaukosta on iltaisin ihaninta painaa nenä Maijan jo harmaantuneisiin hiuksiin ja nuuhkia. Minun. Minun hän on.

Ihaninta painaa nenä Maijan jo harmaantuneisiin hiuksiin ja nuuhkia.

Kun Maija kesän korvalla 1959 palasi kotiin, Kauko kurvasi tuliterällä punaisella mopedillaan Maijan kotitalon pihatielle ja pyysi ajelulle.

Se kesä ajeltiin, niin kauan kuin sulia kelejä riitti. Yhden reissun päätteeksi Kauko kosi.

Vihille mentiin sydäntalvella, yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa, Vuokin rajakirkossa.

Hääpäivästä lähtien on asuttu yhdessä Kaukon kotitilaa, kasvatettu neljä lasta ja kuten pari sanoo, tehty töitä joka päivä.

Sitä elämä parin mukaan on, työntekoa. Kun tilaa on ympärillä aareittain, ei joutilaana jouda olemaan.

Töitä on tehty, joka päivä.

Aikaansaava mies. Sellainen tekevä ja ehtivä. Se Kaukossa on Maijaa viehättänyt aina. Ja Maijassa Kaukoa sama ahkeruus.

– Ei pidä ajatella niin, että toinen tekee ja toinen matkustaa. Kotityöt on meillä jaettu selkeästi. Kauko ei keittiöhommia tee. Kaukolle kuuluvat pihatyöt.

Yksi peitto riittää

Kauko ja Maija ovat nukkuneet yhteisen peiton alla 63 vuotta, Kauko vasemmalla ja Maija oikealla.

– Kerran kokeilimme, millaista olisi nukkua omien peittojen alla, mutta ei siitä mitään tullut. Ikävä tuli ja oudolta tuntui muutenkin. Kasvoi sellaista etäisyyttä väliin, jota ei pidä väliin kasvaa, Maija sanoo.

Yhteisen peiton alla nukkuminen on yksi parin pitkän parisuhteen kulmakivistä.

Kauko ja Maija tietävät kokemuksesta, mitä hyvässä parisuhteessa pitää olla: luontaista kemiaa, huumoria, toisen kunnioittamista sanoin ja teoin, ahkeruutta, huolehtimista toisesta sekä vastuun kantamista tasapuolisesti töistä ja kodista.

Ja tietysti päivittäistä läheisyyttä. Posken sipaisu ohimennen, silitys olkapäästä, halaus.

–  Ilman läheisyyttä ei rakkaus pysy olemassa. Jos ei tunnu siltä, että luonnostaan haluaa olla lähellä, niin sitten pitää vain päättää olla. Ottaa toinen lähelle, mennä viereen ja olla siinä, Maija sanoo.

– Arvostamista puuttuu nykyään niin monelta. Ajatellaan, että minä yksin tässä määrään. Tai unohdetaan huolehtia toisesta.

Kaukon ja Maijan liitto on kestänyt pidempään kuin monen elämä. He ovat seuranneet sivusta montaa eroon päättynyttä parisuhdetta. Se harmittaa heitä – lyhytnäköisyys, oman edun tavoittelu.

Ilman läheisyyttä ei rakkaus pysy olemassa.

– Me olemmekin vähän eri aikakauden ihmisiä, Maija nauraa.

– Kun on yhteen tultu, niin yhdessä ollaan. Pitää päättää niin. Emme koskaan paisko ovia tai lähde eteisestä ulos niin, että emme palaisi.

Kaunein näky

Se joka aiemmin herää, nousee ensin ja keittää kahvit. Tänä aamuna se oli Kauko. 

Kauko oikaisee jalkansa pitkän penkin päälle, Maija istuu penkin päähän, ottaa jalan syliinsä ja silittää nilkkaa.

– Kauko on semmoinen naurattaja. Kiusoittelee minua. Siinä se kait on, vetovoima.

– Ja sinä tykkäät. Samanlainen kun olet, Kauko vastaa.

Siinä se kait on, vetovoima.

Mutta rakkaus, se parin mukaan muuttuu ja se pitää myös hyväksyä.

– Tässä vaiheessa rakkaus on kumppanuutta. Sitä että autan Kaukoa puutöissä tai että Kauko auttaa minut ylös sängystä.

Piharakennuksen katon harjalla on kuivumassa räsymattoja, Maijan kangaspuilla tekemiä. Ne on pesty yhdessä, järvivedessä huljautettu omalta laiturilta.

Maija laiturilla. Se on kaunein näky, minkä Kauko tietää.

Lue koko juttu ET-lehden numerosta 12/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.