Rakkaus yllätti Rakel Liehun ja Veikko Häkkisen: "Tässä iässä elämän ja rakkauden voima vahvistuvat."

Tässä kodissa Porvoossa on hyvinvoivia viherkasveja. Kymmenen vuotta sitten niillä meni huonommin.

Eläkkeellä oleva neuro­fysiologi Veikko Häkkinen oli huolehtinut omaishoitajana vaimostaan useamman vuoden. Vuonna 2012 vaimo kuoli keuhko­ahtaumatautiin. Kotiin laskeutui alakulo, joka painoi sekä Veikkoa että viherkasveja.

Kasvit ryhdistäytyivät kesän 2014 alussa. Silloin niiden elämään tuli ikänsä kukkia rakastanut ja kukista runoja kirjoittanut kirjailija Rakel Liehu.

"Jäin arkana eteiseen seisomaan, etten vaikuttaisi liian uteliaalta."

Muutos Veikossa oli alkanut vähän aiemmin, loppukeväällä. Hän alkoi lähteä yhä useammin pitkille kävelyretkille ja kotona ollessaan naputti sähköpostiviestejä uudelle tuttavalleen, Rakelille.

Viileänä alkukesän iltana Veikko ehdotti yhteisen kävelylenkin aluksi, josko käytäisiin hänen luonaan hakemassa Rakelille lämpimämpi takki. Rakel muistaa ensikäynnin hyvin.

– Veikko sanoi, että voisin lainata jotain hänen aiemman vaimonsa takkia. Jäin arkana eteiseen seisomaan, etten vaikuttaisi liian uteliaalta. Ehdin vilkaista ympärilleni sen verran, että näin kauniin kodin ja paljon viherkasveja. Sitten lähdimme kävelemään. Takki oli minulle ihan sopiva.

Surutalon puhtaat ikkunat

Elävät jäävät kaipaamaan.

Siitä kaipuusta Rakel Liehu, 83, kirjoitti jo ensimmäisessä runokokoelmassaan liki 50 vuotta sitten. Alle vuoden ikäisen siskon kuolema oli varjostanut Rakelin lapsuutta.

Pieni toukokuinen sisko, yhdeksänkuinen, sano se meille: / kuolleet eivät tarvitse lämmikettä, eivät edes / itkuasi, suolaista kuin meri. Elävät ovat ilman.

Runoja kuolemasta syntyi lisää, kun Rakel menetti puolisonsa.

Runoja kuolemasta syntyi lisää, kun Rakel menetti puolisonsa. Jouko Liehu kuoli syyskuussa 2008, 46 vuoden avioliiton jälkeen. Rakel yritti ymmärtää, mitä kaikkea ilman jäi.

Viisas mies sanoi minulle: / Älä itke. / Teillä on lapset / te rakensitte yhdessä talon, / sen ylle nousi satoja aurinkoja / ei niiden lämpö lähde kasvoiltasi, harteiltasi / te seisoitte yhdessä Itkumuurin äärellä / teillä on muistot

Viisas mies lähti / ei nähnyt: maa järisi / taulut romahtivat seiniltä / vaatteistani tipahteli tuhkaa / muistot pakenivat / surun savua, epätoivoa, vihaa

– Joukon kuolema oli minulle totaalinen järkytys. Olin lukittu suruuni, mutta sanat osasivat kertoa, mitä tunsin, Rakel sanoo.

Runoteoksen nimeksi tuli Älä vielä lähde. Sen jälkeen Rakel päätti tarttua uuteen työhön ja kirjoittaa lapsuudestaan ja vanhemmistaan, ajasta ennen puolisoaan. Kun kirjoittaminen takkusi, Rakel siivosi.

– Olin koko ajan pesemässä kotini ikkunoita siinä toivossa, että valo vihdoin voittaisi. Surutalon ikkunoista valoa ei kuitenkaan näkynyt.

"Silloin hän pyysi saada esitellä minulle isänsä Veikko Häkkisen."

Helsingin-kotia helpompi oli olla Porvoossa, jossa oli Rakelin kesäpaikka ja jonne kirjailija­tytär Heidi muutti. Rakel päätti hankkia itselleen Porvoosta työhuoneen.

Porvoon tuomiokirkon kirkkokahveilla Rakel kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kertoi heidän olevan mutkan kautta sukua. Toukokuussa 2014 Rakel tapasi miehen sunnuntaimessun jälkeisillä kirkkokahveilla toistamiseen.

– Silloin hän pyysi saada esitellä minulle mukana olleen isänsä Veikko Häkkisen.

Rakel ja Veikko eli Bess ja Porgy

Rakel oli jäänyt leskeksi 69-vuotiaana. Puolison kuoleman jälkeen ihastuksia ei ollut.

– En uskaltanut edes ajatella sellaista. Olin niin lamassa.

Romaania varten Rakel halusi kuulla Veikolta lapsuusmuistoja.

Kuusi vuotta myöhemmin Veikon seurassa Rakel tunsi kuitenkin jotain, jonka oli jo melkein unohtanut.

– Aloin tuntea ikävää ja vetoa toisen luo.

Parin satunnaisen tapaamisen jälkeen Rakel ehdotti Veikolle yhteistä kahvihetkeä. Sen piti tosin liittyä työhön. Rakelin kirja hänen vanhemmistaan oli etenemässä, ja romaania varten hän halusi kuulla itseään kolme vuotta vanhemmalta Veikolta lapsuusmuistoja 1940-luvulta.

Ravintolassa Porvoon tuomiokirkon kupeessa Veikko kertoi lapsuudestaan Mikkelin seudulla, sotaorvoksi jäämisestä viisivuotiaana ja pian koko elämästään: Birgitta Nymarkista, jonka kanssa hän avioitui. Yhteisistä lapsista ja lastenlapsista. Urastaan ylilääkärinä Tampereella. Eläkevuosista Porvoossa, jonne hän ja Birgitta olivat muuttaneet poikansa perässä. Omaishoitajuudesta ja leskeksi jäämisestä.

Oli helppo olla ja puhua.

Tytär totesi, että se on menoa nyt.

– Minusta tuntui jo silloin, että tästä tulee jotain erityistä, Veikko sanoo.

Tapaamisen jälkeen sähköpostit alkoivat lentää. Pian he alkoivat kutsua toisiaan lempinimillä. Rakelista tuli Bess ja Veikosta Porgy.

– Kun tyttäreni kuuli, että käytämme toisistamme lempinimiä, hän totesi, että se on menoa nyt, Rakel sanoo ja nauraa.

Porgy ja Bess alkoivat tehdä juuri sitä, mitä nuoret rakastavaiset kesäisin tekevät. He kävelivät loputtomiin käsi kädessä, suukottelivat ja lumoutuivat heränneen luonnon ihmeistä.

Älkää nyt ainakaan naimisiin

Yhteisen kesän jälkeen oli selvää, että romanssi kestää myös arjen ja viileämmät vuodenajat.

Veikko alkoi esitellä Rakelille elämäänsä ja sukuaan systemaattisesti järjestettyjen valokuva­albumien avulla.

Rakelin valokuvat eivät olleet yhtä hyvässä järjestyksessä, mutta hän antoi Veikolle parikymmentä kirjoittamaansa kirjaa luettavaksi. Ne kertoivat Rakelista paljon.

Sitä Veikko ei tiennyt, miten kirjailija elää.

– Olin lukenut aiemmin Rakelin Punainen ruukku -romaanin ja joitain lehtihaastatteluja, joten tiesin kyllä jo tavatessamme, kuka hän on ja mitä tekee työkseen, Veikko sanoo.

Sitä Veikko ei tiennyt, miten kirjailija elää – nukkuu pitkään, unohtaa syödä lounaan ja herää keskellä yötä innonpuuskassa kirjoittamaan.

– Veikko puolestaan tykkää tiskata, kokata, silittää ja käydä kaupassa, vaikka teoreetikko onkin. Hän tekee mielellään niitä kotitöitä, jotka minä olen kokenut pikemmin taakkoina. On ihanaa herätä Veikon tekemälle aamiaiselle. Sitä paitsi herään nykyisin jo ennen yhdeksää, mikä on kyllä Veikon ansiota, Rakel kertoo.

Onnittelujen lisäksi alkoi kuulua varoituksia.

Kun seurustelu vakiintui, Rakel ja Veikko alkoivat vierailla yhdessä sukulaisten ja ystävien luona. Kun tieto suhteesta kiiri laajemmin, onnittelujen lisäksi alkoi kuulua varoituksia.

– Moni sanoi, että älä nyt vain ainakaan naimisiin mene. Minua varoiteltiin, että siinä niitä säröjä sitten tulee ja saatte kuulla lapsiltanne yhtä ja toista. Kovin selväksi tehtiin, että naimisiinmeno tällä iällä on uhkarohkeaa, Rakel muistelee.

Varoittelu oli turhaa. Alle puoli vuotta ensi­tapaamisesta syksyllä 2014 Veikko palasi kaupungilta ruusukimppu selän takana.

– Kysyin Rakelilta, mennäänkö vihille.

– Se oli oikein traditionaalinen kosinta täällä keittiössämme ja tuntui hyvältä, Rakel sanoo.

Morsian oli 75-vuotias, sulhanen 78-vuotias.

Häät olivat tammikuussa 2015. Morsian oli 75-vuotias, sulhanen 78-vuotias ja vihkipaikkana Porvoon tuomiokirkko, jonka kirkkokahveilla he olivat tavanneet vajaata vuotta aiemmin. Ilojuhlaan osallistuivat molempien lapset perheineen.

Kaikki meni muuten hyvin, mutta Rakel unohti kiireessä hääkimpun kotiin parvekkeelle.

– Tyypillistä minua, aina jotain unohtuu.

Elämämme loppuun asti

Kannatti mennä naimisiin. Siltä Rakelista ja Veikosta tuntuu. Myös aikuiset lapset ovat riemuinneet asiasta, vaikka toisin varoiteltiin.

– Meidät toisillemme esitellyt poikani Markus sanoi, että Rakelin tultua masennukseni kaikkosi, Veikko toteaa.

Pitkään oli epävarmaa, miten Veikko toipuisi.

Kahdeksan avioliittovuoden aikana moni oman ikäluokan tuttava on kuollut. Välillä menetys on tullut hyvin lähelle.

Puoli vuotta sitten Rakel oli Helsingissä kirjoittamassa, kun hänelle soitettiin sairaalasta. Veikko oli kaatunut kävelylenkillä, lyönyt päänsä ja saanut aivoverenvuodon. Tilanne oli vakava.

Pitkään oli epävarmaa, miten Veikko toipuisi. Kriittisimmät kuusi viikkoa Rakel tarkkaili Heidi-tyttärensä kanssa Veikon vointia päivin ja öin.

Veikon muistikuvat kaatumisen jälkeisestä ajasta ovat hataria.

– Uskallan väittää, että lauloimme hänet terveeksi: minä, Heidi, Veikon poika Markus ja miniäni Marja. Lauloimme kotona Veikon vuoteen äärellä virsiä ja muita tuttuja lauluja. Herättelimme häntä takaisin elämään. Jossain vaiheessa Veikko sitten alkoi yhtyä lauluun.

Veikon muistikuvat kaatumisen jälkeisestä ajasta ovat hataria. Kun tietoisuus alkoi palautua, motivaatio kuntoutua oli kova.

– Pitihän minun päästä Bessin kanssa lenkille.

Ääneen lausuttu toive

Joka ilta Rakel ja Veikko pitävät kotona kahdestaan iltahartauden.

– Pyydämme taivaan isältä monia ihania armorikkaita vuosia. Sanomme toiveen ääneen, vaikka tällaisia koettelemuksia tässä iässä jo tulee, Rakel kertoo.

"Kuolemaa ei kannata miettiä liikaa."

Veikko ei osaa miettiä aivoverenvuodon jälkeenkään, että hänen ja Rakelin yhteinen aika on rajallinen. Rakel on samaan mieltä, kuolemaa ei kannata liikaa miettiä.

– Tässä iässä elämän ja rakkauden voima vahvistuvat. Ne peittoavat kuoleman ja ajavat sen karkuun – siltä tuntuu.

Hyvä ikä rakastaa

Rakelin mielestä tärkeimpiä kykyjään kannattaa vaalia: kykyä kirjoittaa, kykyä rakastaa ja kykyä hullaantua niistä.

– Eikö rakkauden päätavoite ole sytyttää toisessa ilo? Toivon, että olen voinut sytyttää Veikossa iloa, Rakel sanoo.

Veikko nyökkää.

"Fyysinen läheisyys on mahtava asia. Se on taivaan lahja."

Molempien mielestä rakkaus on kahdeksankymppisenä erilaista kuin kaksikymppisenä. Selkeämpää.

– Tässä iässä ja tässä suhteessa parasta on se, että voi olla oma itsensä ilman mitään kulisseja ja näyttelemistä.

– Tunne on jotenkin pysyvämpi ja vain syvenee, Veikko kuvailee.

– Kun näkee toisen tulevan, tekee mieli hypätä kaulaan. Fyysinen läheisyys on mahtava asia. Se on taivaan lahja, Rakel sanoo.

Rakel ja Veikko osaavat arvostaa elämänsä yllätyskäännettä. He kutsuvat sitä ihmeeksi.

Voit lukea koko jutun ET-lehdestä 2/2023. Tilaajana pääset lukemaan sen myös täältä. Jos et vielä ole ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun.