Ajatus ympäristölle: olisiko omasta pihasta hiilinieluksi?

Pihamme ovat viime vuosikymmeninä kokeneet suuren muutoksen.

Vielä sotien jälkeen kotipihoja käytettiin lähinnä syötävän kasvattamiseen. Ruuan viljeleminen oli osa huoltovarmuutta.

– Kun muutettiin kaupunkiin ja kaupungistuttiin, enää ei haluttu leimautua takapihan perunanviljelijöiksi. Piha alkoi olla rentoutumista varten, sanoo tutkijayliopettaja Outi Tahvonen Hämeen ammattikorkeakoulusta.

Ruuan viljeleminen kotipihalla oli osa huoltovarmuutta.

Pihoille ilmaantui puutarhakalusteita. Aiemmin niitä ei ollut tarvittu, koska ihmisillä ei ollut aikaa pihamailla istuskeluun.

Nyt pihoilla on Tahvosen mukaan tapahtumassa ympäristöheräämisen aika. Takapihoilla rakennetaan hyönteishotelleja ja haaveillaan omasta niitystä.

Kaupunkien tiivistymisen myötä tonttikoot ovat pienentyneet. Kun tontilla on vähemmän pinta-alaa, myös vihreälle pihamaalle jää suhteessa vähemmän tilaa.

Pienelläkin on merkitystä

Piha on vain pieni pläntti, jolla ei ole luonnon monimuotoisuuden tai ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta mitään väliä, saattaa moni ajatella.

Pihojen merkitys on kuitenkin yllättävän suuri, kun tarkastellaan kokonaisia pientaloalueita.

Vehreät pihat luovat kaupunkimetsien välille yhteyksiä, joista myös eläimet ja muut eliöt hyötyvät. Niinpä sillä, mitä pihoillamme tapahtuu, on merkitystä myös kokonaisuuden kannalta.

Vehreät pihat luovat yhteyksiä kaupunkimetsien välille.

– Noin puolet keskikokoisen suomalaisen kaupungin asuntokunnista asuu pientaloalueilla, Tahvonen sanoo.

Pihojen kasvit sitovat itseensä hiiltä, mikä auttaa hidastamaan ilmaston lämpenemistä.

Helsingin yliopiston tutkimuksen mukaan reilu puolet Helsingin hiilinieluista sijaitsi kaupunkimetsissä ja hieman vajaa puolet rakennetuilla alueilla, kuten puistoissa, istutuksissa ja kotipihoilla.

Kaupunkiluonto sitoo seitsemän prosenttia kaupungin liikenteen ja energiatuotannon päästöistä.

Hiiltä sitoo kuitenkin myös maaperä. Selvityksen mukaan esimerkiksi Espoon kokonaishiilivarastosta 66 prosenttia on sitoutunut maaperään ja 34 prosenttia kasvillisuuteen.

Kaupunkiluonto sitoo seitsemän prosenttia kaupungin liikenteen ja energiatuotannon päästöistä.

Siksi maaperän rikkaus on olennainen osa monimuotoista ja hiiltä sitovaa pihaa. Sitä voi vaalia laiskakin puutarhuri: risut ja lehdet voi jättää pihaan maatumaan, eikä ruohosilppua kannata haravoida leikkuun jälkeen pois.

Kun maaperä on elävää ja pihassa kukkii monenlaisia kasveja, se antaa elinympäristön myös monille erilaisille eliöille ja eläimille.

Kovalla asvaltti- tai terassipinnalla kasvit eivät kasva, eikä vesi pääse pinnan läpi maahan. Silloin hiili ja ravinteet eivät kierrä.

– Ei tarvitse olla kummassakaan ääripäässä. Jos tykkää tuijista, nurmikosta ja isosta terassista, niin antaa mennä. Mutta voiko isosta nurmikkoalueesta osan rajata niitylle?

Jalostetut kesäkukat eivät välttämättä tuota lainkaan mettä ja siitepölyä.

Jos etupihan haluaa siistiksi, takapihalle voi istuttaa monikerroksista kasvillisuutta, jonka lehdet sitovat ilmasta hiilidioksidia: puita, pensaita, perennoja ja maanpeittokasveja.

Monimuotoisuuden kannalta tärkeää ei ole ainoastaan se, että puutarhassa kasvaa eri lajeja, vaan että ne ovat myös eri kasviheimoista. Pitkälle jalostetut kesäkukat eivät välttämättä tuota lainkaan pölyttäjien kaipaamaa mettä ja siitepölyä.

Helposti hyvää

Puutarhassa voi helposti tehdä luonnolle hyvää, mutta myös huonoa. Pihojen suuria haasteita ovat mikromuovit, kasvimyrkyt ja ylilannoittaminen.

Liiat lannoitteet huuhtoutuvat lopulta rehevöittämään vesistöjä. Mikromuovia voi päätyä luontoon pihoilla yleisesti käytössä olevista suodatinkankaista, juurimatoista ja jopa ruukuista ja kalusteista, jos ne pääsevät auringossa hapertumaan.

– Omaa pihaa pitäisi katsoa osana laajempaa ympäristöä, johon se vaikuttaa.

Yksi monimuotoisen pihan merkki on se, että pihalla näkyy elämää: mullassa mönkii ötököitä, ilmassa pörrää perhosia ja puun oksilla laulaa lintuja.

– Joku suuri ekologi sanoi kerran, että piha ei ole osa ekosysteemiä, jos siellä joku toinen ei syö toista, Tahvonen sanoo.

Outi Tahvonen työskentelee tutkija-yliopettajana Hämeen ­ammattikorkeakoulussa Lepaalla. Hän toimii asiantuntijana moni­alaisessa Co-Carbon-hankkeessa, joka tutkii kaupungin viheralueiden roolia ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/2024 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.