Kirjailija Heikki Turunen, 78: ”Olin aikuiseksi asti omaa olemistani häpeilevä kompleksikimppu”

Aitta niemen kärjessä Pielisen rannalla vetää Heikki Turusta, 78, jo kovasti puoleensa. Yöt vain voivat vielä olla viileitä, eikä tietokoneen näyttöä tee mieli tutkailla kohmeisena.

Polku aitalle lähtee talon kulmalta ja elää niemen maastossa kuin liplattaisi sen muodoissa.

Yöllä olen suuri nero, mahoton lahjakkuus, osaan kaiken.

Aina toukokuussa Heikki kuljettaa koneensa tykötarpeineen aittaan ja kirjoittaa siellä kesän ajan melkein joka päivä aamuyöstä lounasaikaan.

– Kirjoitin jo nuorena yöllä, ja yhä se on parasta aikaa. Yöllä olen suuri nero, mahoton lahjakkuus, osaan kaiken. Luon tekstiä hurmostilassa, kunnes tunne päivällä hiipuu. Masennus tunkee mieleen, ja kolmen maissa alkaa pahin vaihe, Heikki sanoo.

Hän arvelee sen olevan maanisdepressiivistä mielialojen vaihtelua.

– Istun jumalten keinussa välillä taivaan ja helvetin. Iltapäivän pudotuksesta selviydyn, kun lähden ulkotöihin.

Nuorempana Heikillä oli tapana lähteä kapakkaan hukuttamaan masennusta viinaan.

Hän on varma, että ilman itseterapoinnin kaltaista kirjoittamista kohtalona olisi ollut joutua mielisairaalaan jo kauan sitten.

Hullu heinäntekijä

Edestäpäin päärakennus näyttää rintamamies­talolta, mutta sisällä selviää, että sen tupakeittiöstä astutaan toisenlaiseen maailmaan.

Takaosa päätalosta on erämaa-ateljeetyyliä seitsemänkymmentäluvulta. Takaosa rakennettiin, kun Heikille ja Seijalle syntyi poika Janne.

Näihin aikoihin kirjailija Turunen teki läpimurtonsa romaanilla Simpauttaja.

Nyt Heikki ja Seija asuvat talossa kahdestaan, ja ulkotöitä riittää. Viime syksynä Heikki täytti puuvarastoja metrisillä haloilla ja klapeilla niin paljon, että selkä teki tenän.

Välilevyn pullistuma ja päänahasta varpaan kärkeen tuntuva iskiaskipu kaatoivat hänet sohvalle jopa kesken kirjoittamisen. Nyt Heikki on jonossa selkäoperaatioon Joensuun keskussairaalaan.

– En vaan osaa olla tekemättä jotakin, olen viisitoistavuotiaasta ollut mehtätöissä. Ja heinäntekoa, sitä minä rakastan. Vaan heinälle ei enää ole tarvetta, ellei tule erikoistilausta.

Rehellisiä miesten puheita

Lapsuudenkodin särkynyt ilmapiiri vaikutti Heikin käsityksen mukaan jokaiseen perheessä. Mistään ei osattu puhua, ei mitään selittää. Ei osattu lohduttaa.

– Olin aikuiseksi asti yksi omaa olemistani häpeilevä kompleksikimppu.

Kirjailijana hän uumoilee kuitenkin saaneensa tehtävän: hänen oli kerrottava maaseudun ja pienviljelijäperheiden sinnittelystä Suomen rakennemuutoksessa.

Heikin oli kerrottava pienviljelijäperheiden sinnittelystä Suomen rakennemuutoksessa.

Oli avattava autioituvaan maisemaan jäävien toiveita ja pelkoja, tabujakin.

Heikin romaaneissa paikkaansa etsivät pojat ja miehet, joille naiset pysyvät etäisinä kuvina. Jos mies onnistuu, parhaimmillaan hän pääsee naisen kanssa luontoon lempimään.

Nykyisin Heikkiä voitaisiin moittia naista esineellistävästä miehisestä katseesta, mutta hän puhuu rehellisyydestä.

– Kirjoitin niin kuin kuulin miesten ympärillä puhuvan. Muu olisi valehtelemista. Nainen taas on kirjojeni maailmassa hämärän intohimon kohde, kyllä, ja rakkauden kaipuu on kova joka iikalla.

Lihallisuus, seksi, on minulla ollut vahvana vireenä kirjoissani.

– Lihallisuus, seksi, on minulla ollut vahvana vireenä kirjoissani. Oli jo Simpauttajassa.

Seksi oli 1960-luvun Suomessa melkoinen tabuaihe, mutta silloinkin iskelmämusiikin sanoitukset avasivat miehen tuntoja.

– Iskelmien sanat ovat monesti hienoa runoutta. Ne ovat kärsimystä ja kaipuuta ja kertovat rakkauvesta. Miltä se tuntuu tai voisi tuntua.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/2024 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.