
Eva-Riitta Siitonen, 84, asuu ensimmäistä kertaa yksin. Usein hän muistelee tyttärensä Hanna-Riikan neuvoja: Tee niin kuin itsellesi parhaaksi näet. Iloitse pienistäkin hetkistä.
Tyttärensä Hanna-Riikka Siitosen kuoleman jälkeen Eva-Riitta Siitonen alkoi kirjoittaa muistiin yhdessä elettyä elämää.
Hanna-Riikka kuoli vuonna 2018 sairastettuaan kilpirauhassyöpää 18 vuotta.
Vajaan kolmen vuoden kuluttua kuoli Eva-Riitan puoliso Matti Siitonen. Hän kaatui 2021 helmikuun liukkailla autonsa vieressä ja loukkasi itsensä niin, että paikalle tarvittiin ambulanssi. Se oli viimeinen kerta, kun Eva-Riitta näki miehensä elossa.
Koronan takia läheisimmätkään eivät päässeet vierailemaan sairaalassa seuraavina viikkoina. Siellä mies sai sydänkohtauksen ja menehtyi.
Matin kuoleman jälkeen Eva-Riitan muistoista alkoi kypsyä Perheeni tarina -kirja yhdessä toimittaja Sanna Wirtavuoren kanssa. Kirja ilmestyi lokakuussa.
Tarina alkaa siitä, kuinka Eva-Riitta vuonna 1967 tekee päivätyönsä lisäksi toista työtä iltaisin baarimikkona. Hän on yksinhuoltaja, takana on lyhyt avioliitto, josta on syntynyt poika Petri. Ravintolassa esiintyvä Matti, artistinimeltään Fredi, kiinnostuu Eva-Riitasta ja saa hänet luottamaan itseensä. Heistä tulee pari.
Molemmat etenevät urillaan: Fredi menestyy laulajana ja säveltäjänä, ja Eva-Riitta rikkoo lasikattoja kansanedustajana, maaherrana ja Helsingin kaupunginjohtajana. Avioliitto kestää Matin kuolemaan asti, yli viisikymmentä vuotta.
Kirjasta muotoutui kertomus musiikista, rakkaudesta, menetyksistä ja muistojen voimasta.
– Menetetyistä läheisistä kirjoittaminen oli raastavaa mutta myös terapeuttista, Eva-Riitta sanoo.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882835212z.1_20241014154500_000gp27002pe.20.jpg?itok=O3dUsgtz)
Treffipaikalle juttelemaan
Eva-Riitta on kuullut sanottavan, että läheisensä menettänyt jää miltei aina pohtimaan, olisinko voinut tehdä jotakin paremmin, olinko kärsimätön, muistinko sanoa, että rakastan.
– Näitä minäkin mietin, enkä moneen viikkoon pedannut edes sänkyäni, valuin vain jotenkin päivästä toiseen. Asuin oikeastaan ensimmäisen kerran yksin ja huomasin, miten erilaista se on.
Toisen kanssa asuessa päivitetään ja päivitellään maailman tapahtumat, puhutaan säät ja arjen asiat.
– Aluksi tuntui, että pakahdun siihen, etten voi kenellekään purkaa omia tuntemuksiani. Mutta vähitellen oppii löytämään oman rytmin.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882835212z.1_20241014154500_000gq27002pg.10.jpg?itok=AIyKsBJj)
Suru saa tulla
Eva-Riitta toimi tyttärensä epävirallisena omaishoitajana, kun Hanna-Riikka sairautensa viime vuosina asui vanhempiensa luona. Hän yritti myötäelää tyttärensä rinnalla, mutta monesti hänestä tuntui välttämättömältä puuhata jotakin: järjestellä paikkoja, touhuta keittiössä, avata ja sulkea ikkunaa, vaihtaa lakanoita. Hän halusi tehdä jotakin, joka tekisi luopumisesta heille molemmille hitusen kivuttomampaa.
Hanna pyysi, että äiti vain istuisi hänen vieressään ja ehkä juteltaisiin. Saattohoitokodissa se toteutui. Silloin surun piti vain antaa tulla.
– Suru ei häviä, mutta sen kanssa oppii elämään. Hiljalleen se siirtyy sivummalle. Olen muistellut, mitä kaikkea hyvää meillä oli yhdessä, ja onnistunut tekemään tilaa kiitollisuudelle.
Hanna-Riikan tytär Vieno oli 12-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Lapsi sanoi mummolleen, että tämä ei saa kuolla, koska sitten hänellä ei olisi ketään äidin paikalla.
– Lupasin yrittää elää siihen asti, kunnes Vieno täyttää 18 vuotta. Sanoin myös, että älä kuitenkaan suutu, jos kuolen ennen sitä, ethän?
– Yhdessä olemme näille jutuille nauraneet, mutta nyt tuntuu kyllä hyvältä. Vieno täytti 18 viime kesänä. Ja minulla menee hyvin, kun myös Vienolla näyttää menevän.
Millainen on Eva-Riitta Siitosen tyypillinen päivä? Mitä uutta taitoa hän on viime aikoina opetellut? Lue lisää Eva-Riitan kuulumisia ET Terveyden numerosta 9/24. Tilaajana voit lukea jutun ja vanhoja numeroita Digilehdet.fi-palvelussa.