Helsinkiläinen Jaana Leinonen, 63, on asunut aina yksin. – Innostava työ on täyttänyt elämäni.
En ole milloinkaan päättänyt elää yksin. Elämä on vain mennyt niin.
20-vuotiaana seurustelin reilun vuoden erään miehen kanssa. Sen jälkeen minulla on ollut vain yksi vakavampi suhde.
Sain kerran pahasti siipeeni.
Kohtasin nelikymppisenä ihanan miehen, joka paljastui muutaman kuukauden seurustelun jälkeen täydeksi huijariksi. Sain siinä niin pahasti siipeeni, että olin pitkään miesten suhteen todella varovainen.
Muuten elämässäni on ollut tilaa vain pienille työpaikkaromansseille.
Suurin rakkaus
Suurin rakkaus elämässäni on ollut työ. Valmistuin vuonna 1986 kemistiksi ja työskentelin päällikkötason titteleillä monessa firmassa myymässä raaka-aineita eri teollisuuden aloille.
Kolmikymppisenä alkanut uraputki piti minut kiireisenä seuraavat 15 vuotta. Ei siinä ollut aikaa miettiä vakiintumista saati lasten hankkimista.
Elämässäni oli kyllä mukavia miehiä, joiden kanssa oli kiva tapailla, mutta se oli enemmän hauskanpitoa kuin vakavaa seurustelua.
Mukavia miehiä olen kyllä tavannut.
Matkustin ympäri maailmaa. Ulkomaiset päämiehet järjestivät usein kiinnostavia koulutuksia ja upeita illanviettoja esimerkiksi Pariisissa, Milanossa ja Moskovassa.
Kyllähän tuollainen elämä mahdollisti sen, että minulle tuli pieniä romansseja ja ihastumisia, kun sain liikkua hurmaavien miesten seurassa.
Ystävyys kestää
Moni ystäväni meni noiden vuosien aikana naimisiin ja perusti perheen. Minulla on pari naiskööriä, joissa on olemme ystäviä koulu- ja opiskeluvuosista lähtien. Yhteydenpitomme säilyi vaikka heille tuli lapsia.
Minulla on nyt kuusi kummilasta ja kaksi siskontyttöä, jotka ovat minulle tosi läheisiä. Sekin on varmaan vaikuttanut siihen, etten ole koskaan kaivannut omaa perhettä tai lapsiarkea.
Kummilapset ja siskontytöt ovat minulle läheisiä.
Elämäni muuttui, kun minut irtisanottiin 2016. Aloin hakea uutta työtä 58-vuotiaana, sillä hyvästä päivärahasta huolimatta en halunnut jäädä kotiin löhöämään. Pääsin haastatteluissa loppusuoralle, mutta olin lopulta aina liian kallis, kokenut tai vanha.
Lopulta hakeuduin myyjäksi Marimekolle vuonna 2017. Teen 20-25 tuntia viikossa työtä ja tykkään kuin hullu puurosta. Haluan jatkaa niin pitkään kuin mahdollista, sillä työ tarjoaa väriterapiaa, mahtavia kollegoita ja asiakkaita. Työ on myös hyvin sosiaalista, ja saan puhua pulputtaa eri kielillä.
Halauksen kaipuu
Korona-aikana olen kaivannut halausta, sillä nyt ovat jääneet ystävien ja työkaverien halaamisetkin. Olen muutenkin huomannut kaipaavani kumppania, jonka kanssa voisi jakaa asioita.
Mutta en edelleenkään haluaisi asua kenenkään kanssa.
Netin deittipalstoilla en ole jaksanut pyöriä. Ehkä sopiva mies, sellainen maailmaa nähnyt ja kielitaitoinen luontoihminen joskus tupsahtaa vastaan.
Tammikuussa havahduin, että olin samanikäinen kuin äitini oli kuollessaan. Se pysäytti miettimään, että näinkö nuorena hän lähti.
Olen vielä täynnä virtaa, mutta entä sitten, kun vanhuus koittaa? Nyt se oikea mies voisi löytyäkin.
Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 18/2021.
Yksilöllisyys on tavallaan yksinäisten ja ei yksinäisten välinen oma valinta useimmiten vaikkakin poikkeuksia on. Esimerkiksi monet yksinäiset kunnioittavat onnettomuuden, sairauden jne syystä puolisonsa ja tahtovat osoittaa yksinäisyydellään sitä mitä ihmisyyden todellinen uskollisena oleminen on ELLEI jo eläissään ole toisin sovittu.
Skiis puolinson menettämisestä esimerkissä on kysymys ja yhteistä päätöstä kunnioittavia on...
Yksilöllisyys on tavallaan yksinäisten ja ei yksinäisten välinen oma valinta useimmiten vaikkakin poikkeuksia on. Esimerkiksi monet yksinäiset kunnioittavat onnettomuuden, sairauden jne syystä puolisonsa ja tahtovat osoittaa yksinäisyydellään sitä mitä ihmisyyden todellinen uskollisena oleminen on ELLEI jo eläissään ole toisin sovittu.
