Lääkäri Harriet Finne-Soveri, 71: ”Elämä ei aina mene ihan suositusten mukaan”

Osoite täsmää, mutta nimi ovikellossa ei.

Sukunimen puuttumiseen on syynsä. Harriet Finne-Soveri, 71, sai yliannoksen tunnettuutta yli puoli vuosisataa sitten.

Lähes jokainen vastaantulija tunnisti Harrietin.

16-vuotiaana vuonna 1969 Harriet valittiin Naapurilähiö-tv-sarjan Mervi Lieslahdeksi. Katsojia sarjalla oli parhaimmillaan lähes pari miljoonaa.

Lähes jokainen vastaantulija tunnisti Harrietin kadulla, bussissa, kahvilassa, missä tahansa.

”Minusta tuli kuin ahdistettu hiiri.”

– Minusta tuli kuin ahdistettu hiiri, jonka teki vain mieli livahtaa piiloon lähimpään koloon.

Moni halusi tehdä lähempääkin tuttavuutta.

– Oli vaikea karistaa miesihailijat kannoiltaan olematta tyly tai ylimielinen. Tapani selvitä oli se, että minulla oli jatkuvasti joku poikaystävä.

Viimeisimmästä tv-julkisuudesta eli Tiistai­tiimasta sekä Kuuskyt ja risat -ohjelmista on yli 20 vuotta. Silti ovikellossa lukee vain sen valmistajan nimi: Friedland - rauhan maa.

Teinitähdestä vanhustenhoitoon

Nuorena saatu julkisuusähky oli yksi syy, miksi Harriet ei valinnut näyttelemistä elämäntyökseen. Kaksi muutakin syytä oli: laulutaidon puute ja taistolaisuuden nousu teatteripiireissä.

– Suomessa näyttelijä ei voi elää vain tv-töillä. Lavalle nouseminen taas edellytti laulutaitoa. Lisäksi meitä tv-näyttelijöitä katsottiin vasemmistolaisissa piireissä karsaasti.

Harriet jatkoi erikoistumista geriatriaan.

Kun Harrietin ystävä haki lääketieteelliseen, Harrietkin päätti kokeilla. Hän pääsi sisään.

Ensimmäinen vakituinen työpaikka oli 1980-luvulla terveyskeskuksessa Porvoossa. Harriet jatkoi erikoistumista geriatriaan eli ikääntymisen lääketieteelliseen tutkimiseen.

”Omaksuin jo lapsena ajatuksen, että elämä on rajallinen.”

Päätökseen erikoistua lääkärinä vanhustenhoitoon vaikutti oma lapsuus: Harriet asui isovanhempiensa luona ja tottui vanhempiin ihmisiin.

– Mummini esitti aina suunnitelmat siinä muodossa, että ensi keväänä tapahtuu sitä ja tätä, jos eletään. Omaksuin jo lapsena ajatuksen, että elämä on rajallinen. Se oli hyvä oppi tulevalle geriatrille.

Kuoleman kohtaaminen on vaatinut opettelua lääkäriltäkin. – Maailmassa  nyt vain kerta kaikkiaan kuollaan. Tämän ajatuksen me olemme työntäneet pois tietoisuudestamme ja  kärsimme siitä.

Mummin ja paapan tyttö

Harrietin syntymä ei kuulunut hänen parikymppisten vanhempiensa suunnitelmiin.

Isä oli ruotsinkielinen ja opiskeli Hankenilla. Äiti luki Helsingissä kieltenopettajaksi.

Äidin vanhemmat lupasivat pitää huolta tytöstä.

Äidin vanhemmat lupasivat pitää huolta tytöstä, kunnes vanhempien elämä vakiintuisi.

Aika pian Harrietin syntymän jälkeen vanhempien liitto päättyi. Molemmat pitivät yhteyttä Vaasassa elävään Harrietiin, mutta kasvatuksen hoiti mummi Maija. Hyvin hoitikin.

– Mummini oli äitinä kolmelle sukupolvelle, sillä hän oli hoitanut ensin 14 vuotta nuoremman siskonsa, sitten äitini ja lopulta vielä minut.

”Vaikka he olivat köyhiä kuin kirkonrotat, he osasivat iloita elämästä.”

Mummi oli töissä rautatieläisten ruokalassa, paapa huoltomies Pohjalaisen lehtitalossa.

– Mummilla oli luonnollinen tapa suhtautua elämään. Ei mitään monimutkaisia fundeerauksia, vaan hän keskittyi perustarpeisiin ja suunnitteli, mitä kivaa voisi tehdä. Vaikka he olivat köyhiä kuin kirkonrotat, he osasivat iloita elämästä.

Harrietin isä palasi opiskelujensa jälkeen Vaasaan ja kävi välillä entisessä anoppilassa.

”Kyllä sinun pitää vähän olla tuon Harrietinkin kanssa.”

– Hän tuli, luki sanomalehdet ja höpötti jotain mummin ja paapan kanssa. Muistan, kun mummi kuiskasi isälle, että kyllä sinun pitää vähän olla tuon Harrietinkin kanssa.

– Niin meille tuli sellainen käytäntö, että kävin kerran kuukaudessa isän kanssa syömässä. Silloin juttelimme kaikki maailman asiat minun kuulumisistani isän bisneksiin. Sellainen isäsuhde minulle oli siihen asti, kun isäni vuonna 2010 kuoli.

Harriet soittaa äidille kahdesti päivässä.

Harriet oli 11-vuotias, kun hän muutti Vaasasta äidin ja tämän silloisen miehen luokse Helsinkiin.

– Sisaruksia minulle ei koskaan syntynyt. En oikein tiedä, miksi. Pitääkin muistaa kysyä äidiltä.

93-vuotias äiti voi hyvin ja asuu yhä itsekseen. Harriet soittaa hänelle kahdesti päivässä ja varmistaa, että äiti on ottanut aamu- ja iltalääkkeet.

Uran ja äitiyden välimaastossa

Ensimmäinen puoliso Timo Valsta löytyi Töölön kirjaston kahvilasta. Harriet pänttäsi lääketiedettä, Timo juridiikkaa. Yhteistä tekemistä riitti kymmenkunta vuotta.

– Meillä oli tosi nastaa yhdessä. Sitten vain kasvoimme erillemme. Tiedän, että se kuulostaa todella kliseiseltä, mutta meille kävi niin: ei suuria riitoja tai erimielisyyksiä, vaan liu’uimme erilleen.

Kahdeksan vuotta vanhemmalla Pertillä oli kolme lasta.

Nykyisen aviomiehen Pertti Soverin kanssa ensitapaaminen oli lääkäri-illallisella vuonna 1978. Pertti rekrytoi lääkäreitä Porvoon terveyskeskukseen, ja Harriet lupautui kesäksi töihin.

Seuraavan kerran Harriet kuuli Pertistä 1980-luvun alussa. Molemmat olivat eronneet, ja kahdeksan vuotta vanhemmalla Pertillä oli kolme lasta.

– Kun sitten tapasimme, näimmekin toisemme ihan uudessa valossa.

Perheeseen syntyi kaksi yhteistä lasta.

Harriet tuli äidiksi ryminällä. Ennen Perttiä hänellä ei ollut lapsia, ja neljä vuotta myöhemmin lapsia oli viisi, kun perheeseen syntyi kaksi yhteistä lasta.

Omille ja bonuslapsilleen Harriet ei jaksanut olla pullantuoksuinen superäiti, mutta hän yritti olla aito itsensä. Siis uran ja lapsiperhearjen velvoitteiden välillä tasapainoileva suoriutuja.

”Vanhempana on jokseenkin mahdoton onnistua.”

– Olen sitä mieltä, että vanhempana on jokseenkin mahdoton onnistua. Saman perheen lapsilla on niin erilaiset luonteet ja tarpeet, että niitä kaikkia ei kykene mitenkään tyydyttämään. Mikä on hyvää ja toimivaa yhdelle, ei ole sitä välttämättä toiselle.

Harriet on pitänyt äitinä olemisesta, muttei kaikesta siitä, mitä hyvään äitiyteen liitetään.

”Istuin hiekkalaatikon laidalla ja kirosin mielessäni.”

– Muistan, kun istuin hiekkalaatikon laidalla ja kirosin mielessäni ”jumalauta, tämä ei ole minun juttuni”. Istuin oman osani, mutta mikään kutsumus se ei minulle ollut.

Kolesteroli ja muita tunnustuksia

Harriet ehdottaa paikan vaihtoa tv-tuoleista keittiön jakkaroille.

– Pihasta tulee niin paljon tatteja, että minun pitää nyt paistaa niitä. Saat maistaa, jos haluat.

Sienet pilkottuaan Harriet kysyy, kärsinkö korkeasta kolesterolista. Kun vastaan, että en, voita putoaa pannulle paksun leipäsiivun verran.

”En saa aikaiseksi kirjoittaa itselleni lääkkeitä.”

– Oma kolesterolini on korkea, mutta en saa aikaiseksi kirjoittaa itselleni lääkkeitä, Harriet sanoo ja tekee toisenkin tunnustuksen.

– Viimeksi kun kävin hierojalle, hän kysyi, miksiköhän vartaloni on epäsymmetrinen.

Harriet tiesi kyllä, miksi. Hän työskentelee tietokoneella mielellään olohuoneen tv-tuolissa.

– Ergonomiasta ei ole tietoakaan.

Elämä ei vain aina mene ihan suositusten mukaan.

Muuten ratkaisu on näppärä. Työstä vapaalle pääsee kaukosäätimen näpäyksellä.

Harriet sanoo, että suutarin lapsen kengät ovat huonolla huollolla. Elämä ei vain aina mene ihan suositusten mukaan.

– Sillä tavalla lääkärin ammatissa on jotain aivan kirottua, että se kasvattaa suuta ja pienentää korvia. Lääkäriltä odotetaan vastausta ja ratkaisua sellaisiin kysymyksiin, jotka kukin meistä voi ratkaista vain itse.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 22/24 julkaistusta jutusta, jossa Harriet Finne-Soveri kertoo myös esimerkiksi siitä, miten lääkärinä on pitänyt opetella kohtaamaan potilaan kuolema ja mitä hän ajattelee saattohoidosta ja omasta vanhenemisestaan. Tilaajana voit lukea koko jutun myös täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tilaa ET-lehti tästä.