Kun ihminen syntyy käsityöläisperheeseen, hän yrittää omaa ammattia valitessaan keksiä mitä tahansa muuta tekemistä kuin käsityöläisyyden. Sen jälkeen hän päätyy käsityöläiseksi. Näin sanoo imatralainen Soja Murto, 49. Hän tietää, mistä puhuu.
– Minulle kävi juuri niin. Äitini on tehnyt kansallispukuja nyt yli 50 vuotta. Isä on kutonut kankaita, valmistanut jalkineita ja tarvittaessa vaikka kirjonut. Minä sitten perustin vuonna 2001 kansallispukuja valmistavan yrityksen, 25-vuotiaana.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/soja_murto_2.jpg?itok=KejB1vsj)
Soja kutoo, ompelee ja kirjoo puvut käsin, samalla tavalla kuin esiäidit kaksi vuosisataa sitten.
Hänen lempitekniikkansa on ronkkaus. Siinä Soja kirjoo hyvin pieniä vinoruutuja valkoisella langalla valkoiselle tiheälle kankaalle, kankaan lankoja laskien. Ruutuja tarvitaan esimerkiksi koristamaan kansallispuvun paidan ranneketta.
Työ on hidasta, mutta niin sen pitääkin olla.
– Minulle useasti taivastellaan, että miten sinä jaksat tehdä käsin kaiken, kun se on niin hidasta ja hankalaa. Vastaan siihen, että kärsivällisyyden salaisuus on tekemisen ilo.
Työ on hidasta, mutta niin sen pitääkin olla.
Soja on huomannut, että valmiiksi saaminen on hänelle oikeastaan sivuseikka. Toki on kivaa, kun työn lopulta saa luovuttaa tilaajalle ja laskuttaa, mutta tärkeintä on tekeminen.
– Samaa olen sanonut kansallispukukurssilaisilleni kansalaisopistossa. Tekeminen kestää joka tapauksessa kauan. Nauttikaa siis aivan rauhassa matkasta älkääkä miettikö, milloin puku on valmis.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 2/2025 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
