Kun aivoverenvuoto pysäytti lappeenrantalaisen Pekka Kokon, toimettomuudesta seurasi masennus.
– Lopulta aloin miettiä, että pakkohan tästä on nousta, kun mitään muuta ei ole tehtävissä.
Varhaisaamun aurinko kultasi säteillään kurjet. Ne tanssivat riehakkaasti ja kurottelivat kaulansa kohti taivasta. Nokista nouseva huuru kertoi, että toukokuinen aamu oli vielä viileä, mutta vasta paritelleet kurjet kuumissaan.
Minä istuin piilokojussani ja ihailin asetelmaa kameran läpi.
Kameran laukaisinta painaessani ajattelin, että nyt saattaa tulla hyvä kuva. Ehkä jopa se täydellinen kurkikuva, jota olin metsästänyt 15 vuotta. Niin pitkään olin nyhjöttänyt kaikki keväiset viikonloppuyöt suolammen rannassa piilokojussani.
Kuvaa ottaessani en tiennyt, että se oli ensimmäinen ja viimeinen huippukuvani suolammella.
Sen jälkeen en ole piilokojulleni päässyt.
”Sormeni alkoivat yhtäkkiä jäykistyä ihmeellisesti.”
Keväällä 2010 istuin lataamaan lintukuvia kamerasta tietokoneelle, kun sormeni alkoivat yhtäkkiä jäykistyä ihmeellisesti.
Kun lähihoitajana työskentelevä avovaimoni Päivi tuli kotiin, hän huomasi heti, että jokin oli pahasti vialla.
Vasen puoli naamaani roikkui, enkä saanut yhtään järkevää sanaa suustani.
Pian toimimattomaksi menivät koko vasen käsi ja jalka.
”Kohtauksen iskiessä olin 56-vuotias.”
Sairaalassa minut kiikutettiin suoraan tietokonekuvaukseen. Massiivinen aivoverenvuoto, oli niin pahassa paikassa, että sitä ei voinut hoitaa leikkaamalla.
Voitiin vain odottaa, että vuoto asettuisi itsekseen.
Kohtauksen iskiessä olin 56-vuotias. Työskentelin väylänhoitajana eli veneilin työkseni Saimaalla pitämässä merimerkkejä, viittoja ja poijuja kunnossa.
Vapaa-aikana liikuin luonnossa kameran kanssa ja soitin poppibändissä rumpuja.
”En osannut kuvitella, että minulle voisi sattua jotain ikävää.”
Liikunta oli minulle henki ja elämä. Se meni kaiken muun edelle. Juoksin, hiihdin, rullaluistelin ja kävin kuntosalilla. Fyysinen kuntoni oli kuin Teräsmiehellä.
Asuimme avovaimoni kanssa isossa omakotitalossa Saimaan rannalla. Elin kaikin puolin kadehdittavaa elämää. En ollut osannut edes kuvitella, että minulle voisi sattua jotain ikävää.
”Elämä oli muuttunut perusteellisesti ja lopullisesti.”
Kun pääsin sairaalasta kotiin, aloin pikku hiljaa ymmärtää, että elämä oli muuttunut perusteellisesti ja lopullisesti. Olin sairauseläkeläinen, jonka piti saada aika kulumaan.
Enimmäkseen istuin ja katselin telkkaria. Viisituhatta vinyylilevyä ja parituhatta cd-levyä auttoivat osaltaan. Minulla oli vihdoin aikaa kuunnella rockia, jazzia ja bluesia niin paljon kuin jaksoin.
”Täältä tullaan vielä!”
Kesän 2010 istuin kotona ja masennuin. Söin mielialalääkkeitäkin. Syksyllä aloin miettiä, että pakkohan tästä on nousta, kun mitään muuta ei ole tehtävissä. Täältä tullaan vielä!
Valokuvausharrastus pelasti minut. Katselin kotini ikkunasta Saimaalle ja tajusin, että ei minun tarvitse lähteä minnekään saadakseni hyviä kuvia.
Koko ajan muuttuva järviluonto, purjeveneet ja Saimaalla kulkevat hinaajat ovat kaikki tässä ihan ulottuvillani.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/101jb5dj.jpg?itok=1B4qhBpv)
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 6/2025 julkaistusta jutusta. Siinä Pekka Kokko kertoo lisää muun muassa siitä, miten hän pystyy valokuvaamaan, vaikka liikkuminen on vaikeaa. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus täällä.
