Isä ja tytär Heikki ja Eve Hietamies: ”Nyt autamme toisiamme olemalla olemassa”

Iltapäivällä Eve Hietamies tyhjentää pesukoneen. Puolessa välissä pyykkien ripustamista hänen pitää levätä.

Eve menee sohvalle pelaamaan läppärillä etsimispeliä, jossa yksityiskohtia täynnä olevasta kuvasta pitää löytää 12 ruuvimeisseliä ja kuusi kissaa.

Sitten Eve, 60, juo kupin kahvia. Kotona on hiljaista.

”Minun ja isän elämä on nykyään samanlaista, pientä.”

Kahden kilometrin päässä Even luota Helsingin Mellunmäessä Heikki Hietamies juo kupin kahvia omassa kodissaan. Sitä ennen hän on katsellut tietokoneella Youtubesta monta humppavideota.

Heikki, 91, katsoo ikkunasta. Kotona on hiljaista.

– Minun ja isän elämä on nykyään samanlaista, pientä, Eve sanoo.

Kesällä 2024 Eve sai joukon aivoinfarkteja.

– Olen oppinut, millaista on olla heikko. Ymmärrän isääni ja vanhuutta paremmin, kun myös minun on vaikea liikkua ja muistaa.

Miksi minulla on arpi?

Viimeisessä entisen elämänsä muistossa Eve juoksee pihan poikki poikansa Christopherin eli Umpan valmistujaisissa. On kesäkuun 15. päivä vuonna 2024.

Umppa on valmistunut merkonomiksi, kotiin on kutsuttu paljon vieraita, grilliherkut tuoksuvat.

Sydämestä oli löytynyt kasvaimia.

Kolme viikkoa myöhemmin Eve heräsi sairaalassa.

Aivoinfarktien jälkeen hänen sydämestään oli löytynyt kasvaimia. Sellaisesta irronnut pala oli kulkeutunut aivoihin ja aiheuttanut infarktit.

Evelle oli tehty kahdeksan tuntia kestänyt avosydänleikkaus. Rinnassa oli iso arpi.

– Kysyin hoitajilta kymmenen kertaa päivässä, miksi minulla on arpi. Ihmiset selittivät asioita, mutta unohdin ne saman tien. 

Eve kysyi hoitajilta arvestaan elehtimällä, sillä hän oli kadottanut sanat.

”Fysioterapeutti opetti Eveä kävelemään.”

Puheterapeutti näytti vihkostaan kuvia: kravatti, koira, ketsuppipullo. Eve ei muistanut niiden nimiä. 

Fysioterapeutti opetti pyörätuolilla kulkevaa Eveä kävelemään. Toimintaterapeutti opetti paistamaan munia ja laittamaan lääkkeet dosettiin. Psykoterapeutti halusi kuulla, miltä Evestä tuntui.

– Lähinnä itkin. Olin masentunut. Mietin, miksi minut otettiin takaisin kuoleman porteilta ja laitettiin kolmevuotiaan lapsen asemaan. En osannut tehdä mitään, itsenäisyyteni oli viety. Olisivat antaneet kuolla, ajattelin, Eve sanoo.

– Pelkäsin ihan hirveästi.

Pari kuukautta tapahtuneen jälkeen Eve siirrettiin aivovammapotilaiden kuntoutussairaalaan.

Läheisensä Eve muisti. Puoliso Alan Munday vei Even Mäkkäriin, vaikka kokis ei enää maistunut Even suussa miltään.

Umppa tuli kuntoutussairaalaan joka päivä.

Heikkikin tuli katsomaan Eveä. He istuivat sairaalan kahvilassa ja söivät pullat.

– Even sairauskohtaus oli järkyttävä juttu. Olin huolissani ja kiroilin. Tuntui pahalta, kun en voinut auttaa omaa lastani.

Yhtäkkiä en enää ole tarpeellinen

Eve pääsi kuntoutuksesta kotiin syyskuussa. Nyt liikkuminen sujuu ihan hyvin, vaikka aika usein Eveä huimaa.

Sanatkin ovat hiljalleen löytyneet, mutta muisti ei toimi kuten ennen.

”Unohdin, mihin aukkoon lippuautomaatissa laitetaan kolikko.”

– En mielelläni kulje yksin. Kun lähdin Itiksen kauppakeskukseen, en saanut ostettua bussilippua. Unohdin, mihin aukkoon lippuautomaatissa laitetaan kolikko enkä ymmärtänyt ohjeita.

Koirapuistosta tuttu ihminen sattui paikalle juuri, kun Eve oli ostamassa kertalippuja 40 euron edestä.

Pankkiautomaatilla Eve ei ole käynyt onnettomuutensa jälkeen, luottokortteja hänellä ei enää ole.

”Itsenäisyyden menettäminen on ollut kaikkein pahin asia.”

– Itsenäisyyden menettäminen on ollut kaikkein pahin asia. Luulen, että isällä on aivan sama juttu.

– Minulle on helpompaa ottaa apua, kun olen yhdeksänkymppinen. On vaikea seurata, kun oma lapsi joutuu opettelemaan uudelleen kävelemisen, puhumisen ja ajattelemisen. Sitä suren, suren, Heikki sanoo.

Aikaisemmin Eve kuskasi Heikkiä ja hänen vaimoaan Maijaa kauppaan, lääkäriin, minne vain tarvittiin. Nyt Evellä ei toistaiseksi ole ajokorttia.

”Nyt sinä ja minä autamme toisiamme olemalla olemassa.”

– Yhtäkkiä en enää ole tarpeellinen. Se tuntuu turhauttavalta, surulliselta.

– Entiset tehtäväni ovat siirtyneet Umpalle. Uusia ei ole tullut tilalle. Umppa on hyvä poika, joka ei kieltäydy auttamisesta. Tunnen välillä syyllisyyttä, kun hän joutuu tekemään niin paljon, Eve sanoo.

– Nyt sinä ja minä autamme toisiamme olemalla olemassa, Heikki sanoo Evelle.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 9/2025 julkaistusta henkilöhaastattelusta. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.