Excel-taulukko auttaa Eero Kinnusta pitämään mielessä jokaisen 147 lastenlapsen syntymäpäivän. – Muistan kuitenkin, millainen kukin heistä on. Se on tärkeintä.
Kaikki valokuvat eivät mahdu makuuhuoneen seinälle. Siksi uusimmat ovat päässeet keittiöön.
Kinnusten suvussa on perinne. Kun lapsenlapsi saa ensimmäisen luokan koulukuvan, hän tuo sen isoisälleen Eero Kinnuselle eli taatolle.
Se on Eeron, 91, mielestä juhlallinen ja hauska hetki. Ensin kuvaa ihastellaan yhdessä, sitten se laitetaan kehyksiin seinälle serkkujen joukkoon.
Kuvia on paljon. Eerolla on 147 lastenlasta.
Kaikki alkaa Liisasta
Eero kaivaa kotonaan Pattijoella Pohjois-Pohjanmaalla esiin muistilapun. Hän on kirjoittanut paperille ne seikat, joista ainakin olisi hyvä puhua tässä haastattelussa.
Kaksi asiaa on kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Nämä: ”jokainen lapsi on yhtä tärkeä” ja ”vaikea tiivistää kiitollisuuden aiheita”.
Ensimmäisenä Eeron muistilistalla lukee kuitenkin: ”Liisa”.
”Liisa oli minun elämäni ratkaisija ja pelastaja.”
Kun Eero alkaa puhua Liisa-vaimosta, häntä alkaa hymyilyttää ja vähän itkettää.
Liisa ja Eero menivät kihloihin Liisan 20-vuotispäivänä syyskuussa 1959. Eero oli 25-vuotias ison perheen poika Raahesta, Liisa oman perheensä ainokainen Ylivieskasta.
He tapasivat, kun kumpikin opiskeli kansakoulunopettajaksi Oulussa.
– Hän oli minun elämäni ratkaisija ja pelastaja, ymmärtäväinen tuki. Olen ollut aristeleva. Liisa oli rohkeampi. Hän pystyi avaamaan minua, Eero sanoo.
”Halusimme niin monta lasta kuin Jumala meille antaa.”
Liisa ja Eero päätyivät kansakoulunopettajiksi Pattijoelle.
– Halusimme niin monta lasta kuin Jumala meille antaa.
Lapsia syntyi 14, ensimmäinen vuonna 1961 ja viimeinen 1980. Perheen ensimmäisessä kodissa oli 36 neliötä, naapurin kanssa jaettu vessa ja kylmä vesi.
Neljännen lapsen jälkeen perhe pääsi muuttamaan isompaan. Liisan vanhemmille rakennettiin oma asunto kodin toiseen päähän, heistä oli kaikille apua ja seuraa.
”Vuoden itkin. Sitten itku hiljeni, vaikka suru ei mennyt pois.”
Liisa ja Eero kävelivät sunnuntaisin yhdessä seuroista kotiin, toisinaan käsi kädessä keskellä päivää. Eero kantoi Liisan laukkua.
He ehtivät elää yhdessä 60 vuotta, kunnes Liisa kuoli. Liisa sai sairastaa kotona loppuun asti, helmikuuhun 2021.
– Jäin yksin. Vuoden itkin. Sitten itku hiljeni, vaikka suru ei mennyt pois. Ajattelen, että Liisa on olemassa lapsissamme ja heidän lapsissaan. Se lohduttaa minua, Eero sanoo.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882968572z.1_20250624172452_000g6p7hu1c8.20.jpg?itok=fctEfznI)
Ensiluokan kansalaisia
Keittiön seinällä Eeron kotona on kalenteri. Jokaisen viikon kohdalle on kirjoitettu nimiä ja vuosilukuja. Ne ovat Eeron lastenlasten, lastenlastenlasten ja muiden läheisten syntymäpäiviä.
– Nimet muistaisin muutenkin, mutta kaikkia päiviä en, Eero sanoo.
Jokaisen lastenlapsen syntymäpäivänä Eero ajattelee juuri häntä.
”Näissä tauluissa on ensimmäisen luokan kansalaisia.”
Vanhin lapsenlapsista on nyt 42-vuotias Ulla. Nuorin on kolmevuotias Aatu. Kaksi vuotta on ollut sellaisia, jolloin saman vuoden aikana on syntynyt yhdeksän lastenlasta.
Kun lastenlapset tulevat käymään Eero-taaton luona, he usein haluavat etsiä oman ekaluokan kuvansa valokuvatauluista.
– Sanon heille, että näissä tauluissa on ensimmäisen luokan kansalaisia.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882968572z.1_20250624172452_000g6p7hu1io.40.jpg?itok=5yd41DuB)
Joskus tulee oma vuoro
Eero ottaa käteen kortin, joka on keittiön pöydällä. Se on yhdeltä lapsenlapsista, eilen tullut.
Kortissa lukee: ”Olen hirmu kiitollinen siitä, että opetat meitä lapsenlapsia liikkumaan luonnossa ja kohtelemaan ihmisiä kauniisti. Kun joudan, toivon pääseväni taas sinun luoksesi kylään.”
Postikortti liikuttaa. On pakko esittää varovasti muutama kysymys.
”Kaikki elämässä ei ole tasa-arvoista, vaan tarvelähtöistä.”
Tunnetko kaikki lapsenlapsesi? Eikö ole vaikeaa, kun kaikille ei voi antaa yhtä paljon huomiota? Sinulla on yli sata lastenlasta, mutta heillä on vain yksi taatto. Voiko sellainen tuntua hankalalta, tehdä riittämättömän olon?
Eero ei pahastu kysymyksistäni. Hän antaa esimerkin. Jos ollaan saman pöydän ääressä ja jaetaan pullaa, on tärkeää, että kaikki saavat saman verran. Mutta jos joku pääsee taaton kanssa asuntovaunulla Norjaan, muiden ei ole pakko päästä.
– Kaikki ei elämässä ole tasa-arvoista, vaan tarvelähtöistä. Joskus joku tarvitsee enemmän huomiota kuin toinen. Silloin voi miettiä, että joskus myöhemmin on oma vuoro.
Monenlainen isovanhemmuus voi olla hyvää, Eero ajattelee.
– En välttämättä muista ilman Excel-taulukkoa jokaisen lapsenlapsen koko nimeä ja syntymäpäivää. Muistan kuitenkin, millainen kukin heistä on. Se on tärkeintä.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 12/2025 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täällä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun ja tilaa lehti tästä.
