Aivoinfarktin saanut Liisa Jaakonsaari, 80: ”Sairauksista pitää puhua julkisesti, jotta mystiikka vaikeista asioista häviää”

Seitsemän vuotta sitten Liisa Jaakonsaarta askarrutti, miten parisuhteen kävisi.

Hän oli silloin 73-vuotias ja varma yhdestä asiasta: hän ei enää asettuisi seuraavissa vaaleissa ehdolle. Parlamentaarikon ura tulisi tiensä päähän. Kolmekymmentä vuotta kansanedustajana ja kymmenen vuotta europarlamentaarikkona saisi riittää.

Seppo Jaakonsaari ei ensin uskonut, että vaimo malttaisi oikeasti jättää poliitikon ammatin, mutta niin vain kuusi vuotta sitten tapahtui.

”Ei meille puhjennut reviiritaisteluja.”

Taakse jäivät Liisan työmatkat Helsinkiin, Brysseliin ja Strasbourgiin. Mennyttä on myös kolmeen kotiin jakautunut arki, joka oli Jaakonsaarien elämää vuosikymmeniä.

Liisa muistelee, että naimisiinmenovuosi oli 1972. Sepon mielestä ei. Niillä main kuitenkin, he sanovat.

Pariskunta alkoi harjoitella yhdessä asumista. Eikä se yllättäen ollutkaan oikeastaan vaikeaa, Liisa sanoo.

–Ei meille puhjennut reviiritaisteluja.

Jokin kuitenkin muuttui.

–Minäkin aloin kantaa aiempaa enemmän vastuuta kotiasioista.

”Seppo on sellainen kätevikkö. Paljon kätevämpi kuin minä.”

Ruuanlaitto tapahtuu nykyisin vuoroperiaatteella, Liisa kertoo.

— Minulla on vain vähän useammin se vuoro, Seppo sanoo väliin.

–Seppo on sellainen kätevikkö. Paljon kätevämpi kuin minä, Liisa sanoo lämpimästi.

Avaa ulko-ovi, Liisa

Ihan kuin olisin uinut koko yön. Kädet niin puutuneet.

Sellaiseen tunteeseen Liisa heräsi yhtenä aamuna tämän vuoden keväänä, aivan omituiseen. Hän oli yöpynyt Helsingin Töölössä kakkosasunnossa, jonka oli pitänyt poliitikkovuosien jälkeenkin, koska se helpotti pääkaupungissa vierailuja ja kokouksissa käyntiä.

Nyt liikkeelle lähdöstä ei tahtonut tulla mitään.

”Seppo tajusi puheestani, että nyt on jokin pielessä.”

Puhelu kotoa Oulusta Sepolta ratkaisi tilanteen.

–Seppo tajusi puheestani, että nyt on jokin pielessä.

Seppo täydentää tarinaa.

– Edellisestä kerrasta, kun julkisesti pidimme toisiamme kädestä, on vierähtänyt pitkä aika. Se oli televisiossa, viime vuosisadalla, Seppo sanoo. Molempia naurattaa.

–Liisa oli epävarma, mihin hänen pitäisi mennä ja mitä tehdä, vaikka tajusi selvästi, että johonkin pitäisi lähteä.

Seppo ohjeisti Oulusta vaimoaan avaamaan Helsingissä asunnon ulko-oven. Sitten saman talon asukas tuli hätiin ja ja Sepon pyynnöstä hälytti ambulanssin — juuri ajoissa.

Liisa oli saanut aivoinfarktin.

Liisa pelkää leimautuvansa sairaaksi, mutta kokemusten jakaminen on tärkeää.

Seppo on tyytyväinen, että Liisa totteli häntä tilanteessa saman tien.

–Kerrankin, Liisa heittää.

Nopea hoitoon pääsy säästi Liisan pahimmilta vaurioilta. Hän on toipunut hyvin.

Sairauksista kertominen arveluttaa silti, koska Liisa pelkää leimautuvansa sairaaksi.

–On mahdollista, että kaikki puheet ja mielipiteet tulkitaan ja arvioidaan sairastumisen kautta, hän pohtii.

Toisaalta Liisa tietää, että kokemusten jakaminen on tärkeää. Oireet, kuten puutuminen, puhe- ja näköhäiriöt, olisi tärkeä tunnistaa.
–Olen tajunnut, että aivoinfarktit ovat aika yleisiä. Sairauksista pitää puhua julkisesti, jotta mystiikka vaikeista asioista häviää.
Millaisissa asioissa Liisa Jaakonsaari vielä huomaa aivoinfarktin vaikutuksen? Mitä hän ajattelee 80 vuotta täyttämisestä, entä sodan vaikutuksensa ikäluokkansa lapsiin? Mitkä ovat olleet hänen elämänsä suuria suruja, entä mikä huolestuttaa nyt? Lue koko henkilöhaastattelu Liisa Jaakonsaaresta ET-lehdestä 18/2025. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.