Kun sotkamolainen Sisko Hartikainen sai seitsemän vuotta sitten aivoinfarktin, puolet hänestä halvaantui. Tahto ja into eivät.

Myrskyn silmässä on rauhallista. Niin ajatteli Sisko Hartikainen, 53, seitsemän vuotta sitten, kun hän makasi Kainuun keskussairaalan teho-osastolla.

Sisko oli hetkeä aiemmin tuotu ambulanssilla sairaalaan, kun hänen kotiruokapöydän ääressä yhtäkkiä alkanut puhua sammaltaen.

Ambulanssiin Sisko käveli vielä omin jaloin, mutta sen jälkeen hän ei pitkään aikaan kävellytkään. Päähän oli ehtinyt kehittyä laaja-alainen aivoinfarkti ja kaulavaltimoon repeymä.

– Näin jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä, etten silloin panikoinut. Luotin ympärillä häärineitten ammattitaitoon. Tosin töihin olin jossain vaiheessa kovasti mielinyt, mutta se olisi ollut kyllä aika vaikeaa, toinen puoli kokonaan halvaantuneena! 

Kuntoutumisen monet vaiheet

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Sisko osaa aika tarkkaan erotella eri vaiheita sairastumisen jälkeisessä elämässään.

– Ja sen olen ymmärtänyt, etten selviä tästä ikinä. Minun pitää joka päivä päättää, mihin suostun ja mihin en. Suostun elämään ja suostun jokapäiväisiin kipuihin, mutta en suostu antamaan periksi kaikelle, mitä keho yrittää ehdottaa.

Alkushokin jälkeen Sisko tajusi, että hänen pitäisi olla onnellinen eloonjäännistään. Ja olihan hän.

– Silloin käperryin jollain tapaa itseeni. Viihdyin hiljaisuudessa ja pohdin. Olin hengissä, mutta mitä oli edessä, mitä minusta oli oikein jäljellä? Olin puoliksi liikuntakyvytön ja kirjaimetkin suussa pehmenneet niin, että niitäkin piti jumpata.

Voisiko muistilla tehdä vielä jotain?

Kun kuntoutus sitten hiljalleen alkoi edetä, Sisko uskaltautui miettimään vähän tarkemmin tulevaisuuttaan. Hän oli luokanopettaja, mutta oli aloittanut aikuisena työn ohessa pitkään haaveiltuaan teologian opinnot. Niiden jatkaminen tuntui alkuun ihan oudolta, kun perusarjessakin oli niin paljon voitettavaa. 

– Mutta sitten ajattelin, että kun muistikin vielä pelaa, niin eihän minulla ole muuta kuin voitettavaa.

Niin hän sitten päätti jatkaa opintojaan, ja pari vuotta infarktin jälkeen maisterin paperit olivat kädessä.

–  Se oli hieno hetki. Istuin valmistujaistilaisuudessa minua varten varatulla tuolilla ruusu kädessäni ja kaikki ne ihanat nuoret maisterit asettuivat ympärilleni valokuvaa varten.

Pappilan hätävaraksi

Papithan ovat aina esillä! Se oli Siskon ensimmäisiä ajatuksia, kun hän päästi mieleensä ajatuksen mahdollisesta pappeudesta. Kun hän empisen jälkeen pääsi ammatillisen kuntoutuksen kautta sairaalateologin harjoittelujaksolle Kainuun keskussairaalaan, ajatus ei tuntunut enää niin vieraalta.

– Tuttu sairaala, jossa olin itse ollut pitkään potilaana, oli hyvä paikka aloittaa. Köpöttelin sairaalan käytävillä ja minulle naurettiin, että kerrankin käytäviltä löytyi sellainen teologi, jonka potilaatkin saavat kiinni.

Työkokeilun jälkeen neljä vuotta sitten  Siskon voimat olivat karttuneet jo niin paljon, että hän saattoi palata takaisin vanhaan ammattiinsa opettajaksi. Hän aloitti kolmipäiväisen työviikon tehostetun tuen tarpeessa olevien lasten kanssa. 

– Lapset ovat alusta asti suhtautuneet minuun ihanasti. Totta kai minulla on koulussa nuorien ja terveiden keskellä välillä aika friikki olo. Lapset haluavat kuitenkin aina kuulla minusta ja jutuistani, jo tämä kävelykeppini on heistä aivan mahtava.

Opettajan työn ohessa Sisko on viime vuodet tehnyt myös papin töitä.

–  Aika useisiin viikonloppuihin vuodessa mahtuu entisten oppilaiden vihkimisiä tai heidän lastensa kastetilaisuuksia. Olenkin nauranut, että minusta on juurtunut tänne Sotkamoon todellinen pappilan hätävara.

Kiire jäi sairaalaan

Nykyään Sisko kulkee kepin kanssa. Siihen hänen on suostuttava.

– Vaikka en enää talvisin hiihdä, voin lumikenkäillä ja sitoa lapsenlapseni vaikka kaulahuivilla kiinni potkuriin ja liukua menemään.
Kesäisin Sisko ajaa nojapyörällä. Entisen huristelun sijaan hänellä on aikaa ja istuskella ihmettelemässä.

Olen löytänyt ihan uudenlaista aikaa, sillä koska olen hidastunut, en voi elää kiireessä. Sillä mikä kiire tässä olisi, onhan minulla loppuelämä aikaa

Raija Oranen on jo seuraavan kirjaprojektinsa kimpussa. Ennen Espanjassa talvehtinut kirjailija on palannut Suomeen voidakseen viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

1 apuraha

Olen kirjoittanut 30 romaania ja 50 tv-draamaa, kuunnelmaa, näytelmää ja muuta kirjaa.

Puhtaiden valkeiden lakanoiden jälkeen en jostakin syystä ole päässyt enää käsikirjoittamaan televisiosarjoja. Se on kummallinen juttu, sillä kirjoittamani sarjat olivat aina hyvin menestyneitä.

Televisiosta siirryin kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Ajattelen, että historia avautuu ihmisille paremmin kertomusten kautta.

Olen vain kerran elämässäni saanut vuoden mittaisen taiteilija-apurahan. Se tarkoittaa, että heti kulloisenkin kirjani oikovedokset jätettyäni on syöksyttävä seuraavan projektin kimppuun.

29 kotia

Muutin kotoa jo 15-vuotiaana, sillä kouluni oli naapurikunnassa. Olen ollut mieheni Jyrkin kanssa 45 vuotta, ja ensimmäinen yhteinen kotimme oli keltainen puutalo Toukolassa. Sen myymisen jälkeen onni ei ollut enää samalla tavalla myötä: ostimme Mäntsälästä erehdyksessä hometalon ja hävisimme oikeudenkäynnin talon myyjiä vastaan. Talo oli niin huonossa kunnossa, että kahdeksan vuotta sitten se poltettiin maan tasalle. Talon mukana voi ajatella palaneen 250 000 euroa meidän velkarahojamme. Nykyään asumme mukavassa rivitalonpätkässä Veikkolassa.

50 lainakirjaa

Rakastan Suomen kirjastolaitosta. Kirjasto ja neuvola toimivat tässä maassa todella hyvin. Toukolassa asuessamme lähdin usein kirjastolle vetokärryn kanssa. Parhaimmillaan lainasin 50 kirjaa kerralla.

5 lastenlasta

Elämäni tärkeimmät asiat ovat kirjoittaminen ja lastenlapset. Minulla on kaksi poikaa, joista toisella on neljä lasta ja toisella yksi. Lastenlapsista nuorin on kolmevuotias ja vanhin yhdentoista.

18 talvea

Lähdin Espanjaan syksyllä 1998 syvästi masentuneena. Vasta pari vuotta myöhemmin minulla todettiin diabetes, joka oli ilmeisesti kytenyt jo vuosia pahan oloni taustalla. Talvea auringossa suositteli alun perin lääkäri, ja aurinko todella toimi.

Seuraavat 18 vuotta matkasimme mieheni kanssa aina Helsingin kirjamessujen jälkeen Fuengirolaan. Nyt reissaaminen saa kuitenkin loppua. Jatkossa aiomme lomailla auringossa vain muutaman viikon talvikuukausina.

Syynä päätökseemme ovat lastenlapset: haluan olla heidän lähellään ja seurata heidän kasvuaan. On älytöntä potea kovaa ikävää Espanjassa, kun voin yhtä hyvin olla täällä heidän kanssaan.

14 raitista vuotta

Käytin 2000-luvun alussa paljon alkoholia ja sain lääkäreiltä huutia huonoista veriarvoistani. Muistan, kuinka lääkärini soitti minulle juuri Helsingin kirjamessujen päätyttyä vuonna 2003 ja kehotti, että olisin kolmisen viikkoa ilman alkoholia, jotta näkisimme muutoksen veriarvoissani. Katselin hetken ikkunasta ulos ja totesin sitten puhelimeen, että olen nyt päättänyt lopettaa juomisen kokonaan. Se päätös on pitänyt.

10 koiraa

Rakastan sekarotuisia koiria. Meillä on ollut sekarotuisten lisäksi muutamia terriereitä, mutta ne ovat aivan mahdottomia otuksia.

Nykyinen koiramme Toivo Ikuinen eli Topi on seitsenkuinen. Se on viisikiloinen, ruskea, pienen ketunpojan näköinen ihana otus. Iltaisin laulan Topille vanhasta kansanlaulusta sommittelemaani kehtolaulua. Kun laulan kolmannessa säkeistössä, että "Topsulin kanssa maata tahdon" alkavat Topin silmäluomet yleensä lupsua.

Nimeän koirani elämäntilanteiden mukaan. Voitto Palo ostettiin silloin, kun mieheni Jyrki ja palokunta polttivat Mäntsälän hometalon. Sulo Raitis oli pieni sekarotuinen koira, joka laskettiin syliini viisiviikkoisena espanjalaisen kirpputorin ovella vuonna 2003. Sain Sulon ilmaiseksi. Sulo piti minut raittiina tuomalla juuri alkaneeseen uuteen elämänvaiheeseeni koiranpentuenergiaa.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 14/2017.

Raija Oranen

Syntynyt: 2.8.1948 Hyrynsalmella.

Työ: Kirjailija

Perhe: Naimisissa, kaksi lasta, viisi lastenlasta ja koira.

Harrastukset: Sisustaminen, kokkaaminen, lukeminen ja musiikki.

Ajankohtaista: Uusin teos Marsalkan Ruusu julkaistaan elokuussa. Se on Mannerheimin muotokuva, jossa päähenkilö kertoo itse elämästään monologina.

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.