Kun sotkamolainen Sisko Hartikainen sai seitsemän vuotta sitten aivoinfarktin, puolet hänestä halvaantui. Tahto ja into eivät.

Myrskyn silmässä on rauhallista. Niin ajatteli Sisko Hartikainen, 53, seitsemän vuotta sitten, kun hän makasi Kainuun keskussairaalan teho-osastolla.

Sisko oli hetkeä aiemmin tuotu ambulanssilla sairaalaan, kun hänen kotiruokapöydän ääressä yhtäkkiä alkanut puhua sammaltaen.

Ambulanssiin Sisko käveli vielä omin jaloin, mutta sen jälkeen hän ei pitkään aikaan kävellytkään. Päähän oli ehtinyt kehittyä laaja-alainen aivoinfarkti ja kaulavaltimoon repeymä.

– Näin jälkeenpäin tuntuu ihmeelliseltä, etten silloin panikoinut. Luotin ympärillä häärineitten ammattitaitoon. Tosin töihin olin jossain vaiheessa kovasti mielinyt, mutta se olisi ollut kyllä aika vaikeaa, toinen puoli kokonaan halvaantuneena! 

Kuntoutumisen monet vaiheet

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Sisko osaa aika tarkkaan erotella eri vaiheita sairastumisen jälkeisessä elämässään.

– Ja sen olen ymmärtänyt, etten selviä tästä ikinä. Minun pitää joka päivä päättää, mihin suostun ja mihin en. Suostun elämään ja suostun jokapäiväisiin kipuihin, mutta en suostu antamaan periksi kaikelle, mitä keho yrittää ehdottaa.

Alkushokin jälkeen Sisko tajusi, että hänen pitäisi olla onnellinen eloonjäännistään. Ja olihan hän.

– Silloin käperryin jollain tapaa itseeni. Viihdyin hiljaisuudessa ja pohdin. Olin hengissä, mutta mitä oli edessä, mitä minusta oli oikein jäljellä? Olin puoliksi liikuntakyvytön ja kirjaimetkin suussa pehmenneet niin, että niitäkin piti jumpata.

Voisiko muistilla tehdä vielä jotain?

Kun kuntoutus sitten hiljalleen alkoi edetä, Sisko uskaltautui miettimään vähän tarkemmin tulevaisuuttaan. Hän oli luokanopettaja, mutta oli aloittanut aikuisena työn ohessa pitkään haaveiltuaan teologian opinnot. Niiden jatkaminen tuntui alkuun ihan oudolta, kun perusarjessakin oli niin paljon voitettavaa. 

– Mutta sitten ajattelin, että kun muistikin vielä pelaa, niin eihän minulla ole muuta kuin voitettavaa.

Niin hän sitten päätti jatkaa opintojaan, ja pari vuotta infarktin jälkeen maisterin paperit olivat kädessä.

–  Se oli hieno hetki. Istuin valmistujaistilaisuudessa minua varten varatulla tuolilla ruusu kädessäni ja kaikki ne ihanat nuoret maisterit asettuivat ympärilleni valokuvaa varten.

Pappilan hätävaraksi

Papithan ovat aina esillä! Se oli Siskon ensimmäisiä ajatuksia, kun hän päästi mieleensä ajatuksen mahdollisesta pappeudesta. Kun hän empisen jälkeen pääsi ammatillisen kuntoutuksen kautta sairaalateologin harjoittelujaksolle Kainuun keskussairaalaan, ajatus ei tuntunut enää niin vieraalta.

– Tuttu sairaala, jossa olin itse ollut pitkään potilaana, oli hyvä paikka aloittaa. Köpöttelin sairaalan käytävillä ja minulle naurettiin, että kerrankin käytäviltä löytyi sellainen teologi, jonka potilaatkin saavat kiinni.

Työkokeilun jälkeen neljä vuotta sitten  Siskon voimat olivat karttuneet jo niin paljon, että hän saattoi palata takaisin vanhaan ammattiinsa opettajaksi. Hän aloitti kolmipäiväisen työviikon tehostetun tuen tarpeessa olevien lasten kanssa. 

– Lapset ovat alusta asti suhtautuneet minuun ihanasti. Totta kai minulla on koulussa nuorien ja terveiden keskellä välillä aika friikki olo. Lapset haluavat kuitenkin aina kuulla minusta ja jutuistani, jo tämä kävelykeppini on heistä aivan mahtava.

Opettajan työn ohessa Sisko on viime vuodet tehnyt myös papin töitä.

–  Aika useisiin viikonloppuihin vuodessa mahtuu entisten oppilaiden vihkimisiä tai heidän lastensa kastetilaisuuksia. Olenkin nauranut, että minusta on juurtunut tänne Sotkamoon todellinen pappilan hätävara.

Kiire jäi sairaalaan

Nykyään Sisko kulkee kepin kanssa. Siihen hänen on suostuttava.

– Vaikka en enää talvisin hiihdä, voin lumikenkäillä ja sitoa lapsenlapseni vaikka kaulahuivilla kiinni potkuriin ja liukua menemään.
Kesäisin Sisko ajaa nojapyörällä. Entisen huristelun sijaan hänellä on aikaa ja istuskella ihmettelemässä.

Olen löytänyt ihan uudenlaista aikaa, sillä koska olen hidastunut, en voi elää kiireessä. Sillä mikä kiire tässä olisi, onhan minulla loppuelämä aikaa