Vaimoni Annika sairastui syöpään ja menehtyi vuonna 2011. Nyt olen yksin talossa, jossa olen asunut siitä asti, kun minut kannettiin synnytyssairaalasta kotiin jouluaattona 1949. Vain armeija-ajan olen asunut muualla.
Talo on museoviraston suojelema. Sen vanhimmat osat ovat arviolta 1700-luvulta, ja vuonna 1885 se laajennettiin nykyiseen kokoonsa.
Remontointi on tuonut lohtua, se on ollut kuin jonkinlaista terapiaa.
Annikan kanssa haaveilimme siitä, miten tästä tulisi joskus meidän kahden talo, mutta niin ei koskaan käynyt.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/101m4rlm.jpg?itok=hduBzgv4)
Annika tiesi aina, miten hän haluaa taloa remontoitavan. Hänen kuolemansa jälkeen olen kunnostanut taloa hänen ajatustensa mukaan.
Remontointi on tuonut lohtua, se on ollut kuin jonkinlaista terapiaa.
Koskaan ei ollut ahdasta
Vanhempani ostivat talon vuonna 1947. Lapsuuskotiini kuului keittiö, olohuone, minun ja veljeni yhteinen huone sekä vanhempien pieni makuukamari. En muista, että meillä olisi ollut ahdasta.
Talossa oli kaksi muutakin asuntoa. Nelihenkisen perheemme lisäksi talossa asuivat vuokralla Selinin ja Littmanin perheet.
Selinit muuttivat pois vuonna 1955 ja heidän asuntonsa yhdistettiin meidän kotiimme. Talo hiljeni entisestään, kun Littmanit muuttivat pois vuonna 1972.
Isäni oli silloin jo kuollut, ja jäin asumaan kahdestaan äitini kanssa.
Alussa meillä ei ollut suihkua eikä lämmintä vettä.
Annika tuli taloon vuonna 1976, ja naimisiin menimme kymmenen vuotta myöhemmin.
Meillä oli alkuun huone ja keittiö, jotka remontoimme hänen mieleisikseen. Sininen oli meidän molempien lempiväri, ja se näkyi kotimme sisustuksessa.
Alussa meillä ei ollut suihkua, ja lämpimän veden saimme vuonna 1980.
Poikamme Ville syntyi vuonna 1988. Kun hän kasvoi, teimme hänelle asuntomme saunasta oman huoneen. Se on pysynyt ennallaan, vaikka Ville on jo kauan asunut omillaan.
Hyvää huolta
Kun Annika sairastui, olin sairaalassa hänen tukenaan kolme kuukautta. Kävelimme pitkin sairaalan käytäviä tippatelineen kanssa.
Annika kärsi epäinhimillisistä kivuista pitkään, joten kuolema oli lopulta helpotus. Hän oli juuri täyttänyt 55 vuotta.
Hautajaisissa itkin. Pitkään kävin Annikan haudalla joka päivä. Veljeni perheineen ja Annikan sisko miehensä kanssa pitivät minusta hyvää huolta, kutsuivat syömään, eivät jättäneet yksin.
Kun nyt ajattelen Annikaa, muistan hänet ennen kaikkea hyvänä, muista välittävänä ihmisenä.
Minusta on tärkeää pitää talosta hyvää huolta. Olen vielä hyvässä kunnossa ja jaksan edelleen remontoida sen, mikä on tarpeen.
Pihallani kasvaa omenapuu, jonka isä istutti syntymääni seuranneena keväänä.
Yksi suosikkipaikoistani kotona on keittiön ikkunan ääressä. Siitä on paras näkymä puutarhaan.
Pihalla kasvaa omenapuu, jonka isä istutti syntymääni seuranneena keväänä. Satoisat punaherukkapensaat ovat minua vanhempia.
En pysty kuvittelemaankaan muualla asumista. Toivon, että voin asua täällä mahdollisimman pitkään. Minulta talo jää perinnöksi pojalleni."
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 18/2025 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
