Helsingin kaupunginteatterin uutuusnäytelmä Viimeinen valssi pyörii vauhdikkaasti, näyttämökin - kuin kuluva aika elämän kellotaulussa.

Tämän näytelmän vanhukset eivät vertaile sairauksiaan tai lääkityksiään, vaan tekevät elämänsä tilinpäätöstä humoristisen kulmikkailla tavoillaan.

Näytelmän alussa vanhukset hakeutuvat vainhainkodin valoon ja suojaan kuin laivat myrskystä kotisatamaan.

Laitosta johtaa bisnesmantraava johtaja (Anitta Niemi), jolle vanhukset ovat, ajanmukaisesti, etäännytettyjä asiakkaita.

Ensi-innostusta seuraa hämmentynyt apeus. "Nyt me olemme kaikki tuntemattoman hyvyyden armoilla”.

Vanhainkodissa kodinomaisuutta on vain nimessä, muuten eletään laitoksen tiukasti säänneltyä päiväjärjestystä.

Laitoskoti on petipaikka outojen ihmisten keskellä, sänky muovitettu laitosvuode, lähimmäisen läsnäolon korvaa hälytyspainike.

Pesuja ja pukemisia todistaa vieras ihminen - yhä useammin maahanmuuttaja.

Aseman ja puolison sijaan tukea antavat kepit, rollaattori tai pyörätuoli.

Ruoka-ajat katkaisevat päivän pitkän toimettomuuden. Ulos pääsee vain henkilökunnan luvalla - tai jos onni käy, lapset hakevat siviiliin iltalomalle.

Matkalaukku sängyllä julistaa ääneti että se oikea koti on ihan toisaalla.

Näytelmän (tarkoituksellinen?) rytmillinen hajanaisuus kuvaa osuvasti mielen kykyä sopeutua muutoksiin.

Kun entiseen ei enää ole paluuta sekoittuvat muistot ja toiveet, kokemukset ja elämänvalheet muhkeaksi vyyhdeksi.

Vanhemman ja lapsen roolit ovat vääjäämättä vaihtuneet, kun tytär (Jonna Järnefelt) maanittelee dementoitunutta äitiään, Inkeriä (Leena Uotila) jäämään vanhainkotiin ”kivaa sinulla täällä on, saatpa nähdä…”. Johon äiti: ”en tahdo… minulla on lapsia, ja nyt minut hylätään tänne kuin kaatopaikalle”.

Draaman lankoja pitää käsissään juureva, tunnollinen ja tervejärkinen mutta äärirajoilla työskentelevä osastovastaava Elsa (Merja Larivaara), joka kiteyttää nykyisen laitoskeskustelun osuvasti: ”Tätä yhteiskuntaa ei ole rakennettu niin että me hoitaisimme toisiamme”.

Lapsensa menettänyt akateeminen Ulla (Riitta Havukainen) yrittää yhä vimmaisesti hallita kaikkea.

Esteetikko Harriet (Sara Paavolainen) sepittää poikansa edesottamukset parhain päin.

Käytännöllinen Maikki (Ulla Tapaninen) hukuttaa huolensa syömiseen.

Viriili Axel (Tom Wentzel) testaa viehätysvoimaansa. Lyyrinen Hannes (Seppo Maijala) ajaa vanhaa traumaa takaa sanan säilällä.

Oman tien kulkija Olli (Antti Litja) käsikirjoittaa täydellisiä hautajaisiaan.

Ensi-illassa (21.1.) Jonna Järnefelt ja Antti Litja hakivat vielä roolihahmoihinsa syvyyttä mutta muu esiintyjäkaarti oli sisäistänyt hahmonsa kiitettävästi - erityismaininnan ansaitsee Sara Paavolaisen, Ulla Tapanisen ja Leena Uotilan suvereenisti läpi esityksen koossa pysyvät roolit.

Viimeisessä valssissa kaikki ei ole sitä miltä näyttää - ja hyvä niin.

Kepeän vauhdikas kesäteatterimaisuus ja takuuhauskat karikatyyrit kylvävät vaivihkaa syvälle mieleen hankalasti sulateltavia, haikeitakin, elämää suurempia kysymyksiä:

Kuka minua hoitaa sitten kun tulen vanhaksi?

Olisinko tehnyt jotain toisin, jos olisin tiennyt että se oli viimeinen kerta?

Onko elämä vain kuoleman odotusta - suurimman seikkailun, josta kukaan ei ole palannut kertomaan?

Viimeinen valssi
Helsingin kaupunginteatterissa www.hkt.fi