Helena Valkeapään mies teki yllättäen itsemurhan vuonna 1982. Nykyään Helena ajattelee Lassea enää harvoin, mutta ensimmäisiä leskenä vietettyjä vuosia peitti suru ja syyllisyys.

Helena Valkeapää, 65:

"Oli lämmin heinäkuinen päivä. Touhusin 7-, 6- ja 3-vuotiaiden poikieni kanssa pihalla. Mieheni Lasse lähti kylälle.

Illalla poliisit tulivat ovelle ja töksäyttivät, että Lasse oli löytynyt autostaan. Hän oli tehnyt itsemurhan pakokaasulla. Mitään viestiä hän ei ollut jättänyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sinä yönä ei nukuttanut. Minuun iski kauhu: ei tämmöistä voi sattua meille. Mieheni sukulaiset syyllistivät minua Lassen itsemurhasta jopa hautajaisissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asuimme Mäntyharjussa, mutta Lasse työskenteli upseerina Lahdessa. Hän ajoi kotiin viikonloppuisin ja keskiviikkoisin, mutta olisi halunnut meidän muuttavan Lahteen. En uskaltanut jättää työpaikkaani kotitalousneuvojana, varsinkaan, kun Lassen puheisiin ei voinut aina luottaa. Hän joi aika paljon viikonloppuisin ja lomalla.

Pojat auttoivat selviytymään

Olin monta kuukautta pohjalla. Isäni kävi auttamassa minua arjessa, mutta hän kuoli tapaturmaisesti yhdeksän kuukautta Lassen jälkeen.

Pojat auttoivat minua selviytymään. He ottivat kaulasta kiinni ja sanoivat, että kyllä me äiti pärjätään. Nukuimme sikin sokin sängyssä kaikki neljä toisistamme lohtua hakien.

"Itsemurhasta kannattaa puhua avoimesti."

Poikien nukkuessa itkin joskus ihan hirveästi. Se auttoi, oli fyysistä ja väsyttävää. Syyllistin itseäni, mikä on yleistä itsemurhan tehneiden omaisille. Minulle ei tarjottu psykologin apua eikä lääkkeitä. En edes ymmärtänyt, että olisin voinut hakea jotain.

Yhden häpeä on pienellä paikkakunnalla koko perheen häpeä. Jälkiviisaana sanoisin, että itsemurhasta kannattaisi puhua avoimesti lähiympäristölle heti. Se helpottaa ihmisten kohtaamista.

Ei enää mielen päällä

Toipuminen lähti kunnolla käyntiin vasta, kun viisi vuotta Lassen kuoleman jälkeen muutimme Savonlinnaan.

Olin aina ajatellut, että opiskelen kunnolla, kun pojat kasvavat. Niin tein. Opiskelin ensin kotitalousopettajaksi ja jatkoin opettajien kouluttajaksi. Viime vuonna väittelin tohtoriksi ja jäin eläkkeelle, urani huipulla.

Nykyään ajattelen Lassea enää harvoin.

Pojatkin puhuvat isästään ihmeen vähän. Kysyin kerran yhdeltä heistä, ajatteleeko hän isäänsä. "Sattunut mikä sattunut, mitä sitä jauhamaan", poika vastasi. Ajattelin, että jos ei ole mielen päällä, niin mikäpä siinä."

Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Vierailija

Toinen vanhemmistani teki itsemurhan kotonamme, kun kävin 5. luokkaa. Olin 11-vuotias. Järkytys oli suuri ja trauma, joka piti minua otteessaan kesti todella pitkään. 1970-luvulla ei todellakaan ollut mitään traumaterapiaa tai edes psykologista apua trauman kohdanneille. Toinen vanhempani oli terve ja hän sisulla kasvatti meidät lapset aikuisiksi. Kukaan lapsista ei ole tehnyt itsemurhaa itse. On tietysti ihmeellistä ja ihanaa, että on voinut antaa tuon teon omalle vanhemmalleen anteeksi. Ymmärrän täysin hänen ratkaisunsa, sillä hänellä oli psykiatrinen diagnoosi. Mutta se mikä ei kuole koskaan minusta pois, on suru. Vaikka elämäni on jatkunut tuosta teosta pian 44 vuotta, tulen edelleen surulliseksi, jos esim. käyn katsomassa vanhaa kotitaloani, jossa tämä tapahtui. Suru ei pääty koskaan. Asun toisessa kaupungissa ja käyn hyvin, hyvin harvoin lapsuuden kotitaloani katsomassa. Ehkäpä kerran tai kaksi vuosikymmenessä.

Vaahaila

Jäin leskeksi vuonna 1975 raskaana ollessani. Miehelläni oli todettu psykoosi, hän poistui sairaalasta yöllä ja hukuttautui. Alkoi yli viikon kestäneet etsinnät, oli muka tehty havaintoja. Kuolinpäiväksi vahvistui sairaalasta katoamispäivä. Siitä alkoi pahojen puheiden aika, kuinka ihmiset epäilivät jopa lapseni isäksi jotakin toista. Palasin vanhempieni luo asumaan, sain turvaa heiltä. Äitini sanoi, että ei muuta kun nokka pystyyn ja menoksi, sillä itse tiedät mitä teidän elämä oli. Halusin luoda lapselleni yhteyden isänsä vanhempiin, josta jälkikäteen jäi taas paha mielii. He kun mitätöivät oman poikansa tekemällä testamentin, jolla 1/3 muuttui 1/5. Sitä ennen tekivät kauppoja pilkkahinnalla mm. kesäpaikasta vanhemman poikansa eduksi.
Läheisen itsemurha on tarpeeksi raskas, ilman toisten pahoja puheita ja tekoja. Pääsin 28 vuotta tämän jälkeen Kelan psyykkiseen kuntoutukseen, terapia kesti 2 vuotta. Toivon, että nykypäivänä osataan paremmin hoitaa asianosaiset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla