Helena Valkeapään mies teki yllättäen itsemurhan vuonna 1982. Nykyään Helena ajattelee Lassea enää harvoin, mutta ensimmäisiä leskenä vietettyjä vuosia peitti suru ja syyllisyys.

Helena Valkeapää, 65:

"Oli lämmin heinäkuinen päivä. Touhusin 7-, 6- ja 3-vuotiaiden poikieni kanssa pihalla. Mieheni Lasse lähti kylälle.

Illalla poliisit tulivat ovelle ja töksäyttivät, että Lasse oli löytynyt autostaan. Hän oli tehnyt itsemurhan pakokaasulla. Mitään viestiä hän ei ollut jättänyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sinä yönä ei nukuttanut. Minuun iski kauhu: ei tämmöistä voi sattua meille. Mieheni sukulaiset syyllistivät minua Lassen itsemurhasta jopa hautajaisissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asuimme Mäntyharjussa, mutta Lasse työskenteli upseerina Lahdessa. Hän ajoi kotiin viikonloppuisin ja keskiviikkoisin, mutta olisi halunnut meidän muuttavan Lahteen. En uskaltanut jättää työpaikkaani kotitalousneuvojana, varsinkaan, kun Lassen puheisiin ei voinut aina luottaa. Hän joi aika paljon viikonloppuisin ja lomalla.

Pojat auttoivat selviytymään

Olin monta kuukautta pohjalla. Isäni kävi auttamassa minua arjessa, mutta hän kuoli tapaturmaisesti yhdeksän kuukautta Lassen jälkeen.

Pojat auttoivat minua selviytymään. He ottivat kaulasta kiinni ja sanoivat, että kyllä me äiti pärjätään. Nukuimme sikin sokin sängyssä kaikki neljä toisistamme lohtua hakien.

"Itsemurhasta kannattaa puhua avoimesti."

Poikien nukkuessa itkin joskus ihan hirveästi. Se auttoi, oli fyysistä ja väsyttävää. Syyllistin itseäni, mikä on yleistä itsemurhan tehneiden omaisille. Minulle ei tarjottu psykologin apua eikä lääkkeitä. En edes ymmärtänyt, että olisin voinut hakea jotain.

Yhden häpeä on pienellä paikkakunnalla koko perheen häpeä. Jälkiviisaana sanoisin, että itsemurhasta kannattaisi puhua avoimesti lähiympäristölle heti. Se helpottaa ihmisten kohtaamista.

Ei enää mielen päällä

Toipuminen lähti kunnolla käyntiin vasta, kun viisi vuotta Lassen kuoleman jälkeen muutimme Savonlinnaan.

Olin aina ajatellut, että opiskelen kunnolla, kun pojat kasvavat. Niin tein. Opiskelin ensin kotitalousopettajaksi ja jatkoin opettajien kouluttajaksi. Viime vuonna väittelin tohtoriksi ja jäin eläkkeelle, urani huipulla.

Nykyään ajattelen Lassea enää harvoin.

Pojatkin puhuvat isästään ihmeen vähän. Kysyin kerran yhdeltä heistä, ajatteleeko hän isäänsä. "Sattunut mikä sattunut, mitä sitä jauhamaan", poika vastasi. Ajattelin, että jos ei ole mielen päällä, niin mikäpä siinä."

Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Vaahaila

Jäin leskeksi vuonna 1975 raskaana ollessani. Miehelläni oli todettu psykoosi, hän poistui sairaalasta yöllä ja hukuttautui. Alkoi yli viikon kestäneet etsinnät, oli muka tehty havaintoja. Kuolinpäiväksi vahvistui sairaalasta katoamispäivä. Siitä alkoi pahojen puheiden aika, kuinka ihmiset epäilivät jopa lapseni isäksi jotakin toista. Palasin vanhempieni luo asumaan, sain turvaa heiltä. Äitini sanoi, että ei muuta kun nokka pystyyn ja menoksi, sillä itse tiedät mitä teidän elämä oli. Halusin luoda lapselleni yhteyden isänsä vanhempiin, josta jälkikäteen jäi taas paha mielii. He kun mitätöivät oman poikansa tekemällä testamentin, jolla 1/3 muuttui 1/5. Sitä ennen tekivät kauppoja pilkkahinnalla mm. kesäpaikasta vanhemman poikansa eduksi.
Läheisen itsemurha on tarpeeksi raskas, ilman toisten pahoja puheita ja tekoja. Pääsin 28 vuotta tämän jälkeen Kelan psyykkiseen kuntoutukseen, terapia kesti 2 vuotta. Toivon, että nykypäivänä osataan paremmin hoitaa asianosaiset.

Juusevaan

Jokainen tekee lopullisen ratkaisun itse, mutta voihan silti kumppani / ongelmallinen parisuhde tai muu yhteinen tekijä olla silti se ratkaiseva asia, joka saa ihmisen pohtimaaan itsemurhaa. On sitten eri asia miksi syyttäisi itseään toisen itsemurhasta - sitä ei varmasti kenenkään kannata tehdä tai pilaa omankin elämänsä. Alkoholi tunnetusti vaikuttaa aivotoimintaa monella tuhoisella tavalla. Alkoholi on myös usein herkkien ihmisten pakotie tunteistaan. Ehkä tapauksen Lasse ei koskaan oppinut käsittelemään tunteitaan, patosi niitä ja vuori oli lopulta musertavan suuri. En ole alkoholisti, juon harvoin edes saunakaljan, mutta tunnistin silti Lassen tarinasta itseni. Tunnevammojen tunnistaminen ja hoitaminen voisi ennaltaehkäistä monta itsemurhaa. Yhtä lailla tunteidensa tunnistaminen ja käsittelytaidot voivat olla ratkaisevana tekijänä motivoimassa alkoholismista toipumisessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla