Helena Valkeapään mies teki yllättäen itsemurhan vuonna 1982. Nykyään Helena ajattelee Lassea enää harvoin, mutta ensimmäisiä leskenä vietettyjä vuosia peitti suru ja syyllisyys.
Helena Valkeapää, 65:
"Oli lämmin heinäkuinen päivä. Touhusin 7-, 6- ja 3-vuotiaiden poikieni kanssa pihalla. Mieheni Lasse lähti kylälle.
Illalla poliisit tulivat ovelle ja töksäyttivät, että Lasse oli löytynyt autostaan. Hän oli tehnyt itsemurhan pakokaasulla. Mitään viestiä hän ei ollut jättänyt.
Sinä yönä ei nukuttanut. Minuun iski kauhu: ei tämmöistä voi sattua meille. Mieheni sukulaiset syyllistivät minua Lassen itsemurhasta jopa hautajaisissa.
Asuimme Mäntyharjussa, mutta Lasse työskenteli upseerina Lahdessa. Hän ajoi kotiin viikonloppuisin ja keskiviikkoisin, mutta olisi halunnut meidän muuttavan Lahteen. En uskaltanut jättää työpaikkaani kotitalousneuvojana, varsinkaan, kun Lassen puheisiin ei voinut aina luottaa. Hän joi aika paljon viikonloppuisin ja lomalla.
Pojat auttoivat selviytymään
Olin monta kuukautta pohjalla. Isäni kävi auttamassa minua arjessa, mutta hän kuoli tapaturmaisesti yhdeksän kuukautta Lassen jälkeen.
Pojat auttoivat minua selviytymään. He ottivat kaulasta kiinni ja sanoivat, että kyllä me äiti pärjätään. Nukuimme sikin sokin sängyssä kaikki neljä toisistamme lohtua hakien.
"Itsemurhasta kannattaa puhua avoimesti."
Poikien nukkuessa itkin joskus ihan hirveästi. Se auttoi, oli fyysistä ja väsyttävää. Syyllistin itseäni, mikä on yleistä itsemurhan tehneiden omaisille. Minulle ei tarjottu psykologin apua eikä lääkkeitä. En edes ymmärtänyt, että olisin voinut hakea jotain.
Yhden häpeä on pienellä paikkakunnalla koko perheen häpeä. Jälkiviisaana sanoisin, että itsemurhasta kannattaisi puhua avoimesti lähiympäristölle heti. Se helpottaa ihmisten kohtaamista.
Ei enää mielen päällä
Toipuminen lähti kunnolla käyntiin vasta, kun viisi vuotta Lassen kuoleman jälkeen muutimme Savonlinnaan.
Olin aina ajatellut, että opiskelen kunnolla, kun pojat kasvavat. Niin tein. Opiskelin ensin kotitalousopettajaksi ja jatkoin opettajien kouluttajaksi. Viime vuonna väittelin tohtoriksi ja jäin eläkkeelle, urani huipulla.
Nykyään ajattelen Lassea enää harvoin.
Pojatkin puhuvat isästään ihmeen vähän. Kysyin kerran yhdeltä heistä, ajatteleeko hän isäänsä. "Sattunut mikä sattunut, mitä sitä jauhamaan", poika vastasi. Ajattelin, että jos ei ole mielen päällä, niin mikäpä siinä."
Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.
