Kesäinen Lappeenranta ei ollut enää sama kuin lapsuudessa. ET:n päätoimittaja Katriina päätti, että nauttisi vastedes kaupungista vain rakkaissa muistoissaan.

Olen aina rakastanut Lappeenrantaa. Lapsena ja nuorena kävin siellä joka kesä tätini ja serkkujeni luona. Iloiset eteläkarjalaiset, rehevät lehtimetsät ja Chymoksen karkkitehdas jäivät mieleeni ikiajoiksi.

Täti otti sukulaiset aina lämpimästi vastaan. Hänellä oli neljä omaa lasta, mutta kesäisin minä ja siskoni mahduimme hyvin joukon jatkeeksi. Joskus mukana oli pikkuserkkujakin.

”Söimme vetypiirakat torilla.”

Täti piti keskustelemisesta ja oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista: luonnosta ja historiasta, tuttavista ja tuttavien tuttavista. Hän tutustutti minut Lappeenrantaan ja sen historiaan ja erityisesti omaan sukuumme esi-isineen. Hän matkusti paljon ja rohkaisi minuakin ulkomaanmatkoille. Kerran hän jopa järjesti minut lappeenrantalaisnuorten Amerikan-reissulle, koska omassa kotikaupungissani sellaista ei ollut tarjolla.

Tänä kesänä vierailimme mieheni kanssa taas Lappeenrannassa. Tätiäni emme enää tavanneet. Hän kuoli viime talvena 87-vuotiaana.

Teimme samoja asioita, joita tädinkin kanssa teimme: söimme vetypiirakat torilla, ja kyllä, Laakon kojulla, sillä tädin mukaan juuri Laakon mamma oli 60-luvulla keksinyt tuon tuhdisti täytetyn lihapiirakan. Kävimme linnoituksella ja tutkimme 1700-luvun pikkuvihan muistomerkkiä ja sen keskellä törröttävää puunpalaa. Muistomerkkiin isketty laatta tosin kertoi, ettei puu ollutkaan kellunut veressä, kuten täti oli minulle sanonut.

”Minulle kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.”

Meillä oli mukavaa, mutten usko, että enää palaamme Lappeenrantaan. Minulle tärkeä kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.

Monet hyvät muistot ovat sidoksissa hetkeen, jossa ne syntyvät. Kun muistot irrottaa ajasta, niiden taikapöly karisee. Tärkeintä ei kuitenkaan ole testata, kestävätkö muistot tätä päivää, vaan nauttia tunteista, joita ne yhä herättävät. Lappeenranta on nyt parhaimmillaan muistoissani, yhdessä tätini kanssa.

Nautitaan lämpimästä syksystä ja mukavista muistoista!”

Katriina, päätoimittaja

Ota yhteyttä: katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Uusi ET-lehti 18/2018 on ilmestynyt. Uusimman digilehden löydät täältä.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”

Juttusarjassa ihmiset kertovat, millaisen neuvon antaisivat nuoremmalle itselleen.

”Kartuta kielitaitoasi”

”Lauloin Puhelinlangat viimeisenä talvena ennen kaksivuotisen kauppakoulun päättymistä. Kun koulun jälkeen lähdin laulajan uralle, systemaattinen kieltenopiskelu jäi. Olen tuntenut kielitaidon puutteen nahoissani koko elämäni ajan.

Yksityisesti olen opiskellut englantia ja ruotsia sen verran, että hyvätpäivät ja kirvesvarret osaan puhua, mutta syvällisempiä keskusteluja en pysty näillä kielillä käymään. Ja kun vuosia kuluu ilman että kieltä ei juuri joudu käyttämään, puhumista ei sitten enää oikein uskalla yrittääkään.

”Euroviisuissa nyökyttelin sen minkä osasin.”

Toisten ihmisten kielitaidot ovat usein olleet pelastukseni. Nuorempi tyttäreni oppii helposti kieliä, ja aina matkalle lähtiessään hän opiskelee uutta kieltä sen verran, että tulee sillä ainakin välttävästi toimeen. Kun olimme yhdessä Espanjassa, hän selvitti kaikki tilanteet espanjaksi.

Ulkomaankeikoilla olen oppinut ennakoimaan haastattelutilanteet ja varannut niihin tulkin. Esimerkiksi Euroviisuissa nyökyttelin sen minkä osasin, ja tulkki varmensi asiat.

Olen tehnyt urani upposuomalaisena artistina. 1970-luvulla yritin joskus laulaa englanniksi, mutta minulle tultiin pian sanomaan, että ”laula sää vaan suomeks”. Ja koska syvennyn teksteihin niin voimakkaasti, tuntuu myös rehellisemmältä laulaa äidinkielellään.

Kielten opiskeluun ei kyllä olisi ollut oikein aikaakaan. Olen odotellut kiireiden loppumista, mutta puuhaa näköjään riittää yhä.

”Nuorelle itselleen pitää antaa anteeksi.”

Minulla on oikein missiona, ettei menneitä asioita kannata jossitella, senkin ajan voi käyttää tehokkaasti tulevaisuutta suunnittelemalla. Nuorelle itselleen pitää antaa anteeksi.

Jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, siitä on turha syyttää itseään tai ketään muutakaan. Mennyt on mennyttä. Olen tehnyt ratkaisuja sen hetkisellä järjelläni ja minuudellani, enkä pahassa tarkoituksessa.

Neuvoja voi tulla sivusta, mutta lopulta kokemus on ainoa, joka opettaa.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2018.

Minkä neuvon kirjailija Tiina-Liina Varis antaisi nuorelle itselleen: