Eläkevuodet erämaajärven rannalla olivat Irene Rantalan ja hänen miehensä yhteinen haave. Sitten Irene jäi leskeksi. Unelmastaan hän ei kuitenkaan halunnut luopua.

Portin pielessä lyhdyn sisällä lepattaa kynttilä. Kävelysauvoihin nojaava Irene Rantala, 61, sulkee portin ja kävelee pihan poikki mökin ovelle. Hän avaa oven ja kutsuu:

– Jasu! Manu! Paanos!

Pihalle hulmahtaa kolme suurta kultaistanoutajaa, Irenen lapset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tuomosta muistuttaa päivittäin palava kynttilä.

Tontin ympärillä levittäytyvät jyhkeät mäntymetsät, joihin Irene rakenteli lapsena esteratoja aitajuoksuharjoituksia varten. Öisin hän kulki virvelöimässä pitkin Pikku Ahvenjärven rantaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Järven vastarannalta alkavat lähes asumattomat metsä- ja suotaipaleet, jotka jatkuvat Rokuan kansallispuiston rajalle asti. Lähimpään ympärivuotiseen naapuriin on mökiltä 12 kilometrin matka.

Tänne Irene suunnitteli muuttavansa miehensä Tuomon kanssa eläkevuosiksi. Nyt Tuomosta muistuttaa päivittäin palava kynttilä portin pielessä.

Karhun ja suden naapuri

Irene peri paikan isältään vuonna 2004. Pikku Ahvenjärven rannalla oli kaikki tarvittava: puhdas luonto, marjat, kalat, sienet ja koirille täydelliset ulkoilumaastot. 

Irene ja Tuomo rakensivat tontille talviasuttavan mökin, johon he voisivat muuttaa sitten, kun työelämä jää taakse.

Irene haaveilee pitkistä lenkeistä yhdessä rakkaiden koiriensa kanssa.
Irene haaveilee pitkistä lenkeistä yhdessä rakkaiden koiriensa kanssa.

Mökkiin tuli 65 neliötä ja sähkösauna, joka oli helppo lämmittää iltaselle kotoa Oulusta tullessa. Tuomo työskenteli kolmivuorotyössä paperitehtaalla ja Irene kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Useamman päivän vapaat he viettivät aina mökillä.

Irene viihtyi mökillä myös pitkiä aikoja yksin. Häntä ei pelottanut, vaikka kerran karhu oli jättänyt laiturille syömänsä taimenen jäänteet ja mustikkakakat. Yhtenä talviaamuna makuuhuoneen ikkunan alta löytyivät suden jäljet.

– Sen jälkeen hirvitti päästää koiria vapaaksi. Laitoimme pihalle liiketunnistimella toimivat valot.

Suunnitelmat yhteisistä eläkepäivistä luonnon helmassa murskautuivat kesällä 2018.

Surun kesä

Tuomo lähti hakemaan sunnuntain lehteä postilaatikosta. Ohikulkumatkalla ollut naapuri näki, kuinka Tuomo lyyhistyi autonsa viereen.

Irene olisi halunnut soittaa ambulanssin, mutta Tuomo ei suostunut lähtemään sairaalaan. Kaksi päivää kaatumisen jälkeen hän oli lopulta niin heikossa kunnossa, että antoi luvan tilata ambulanssin.

Mies ei suostunut lähtemään sairaalaan.

Tuomolla diagnosoitiin bakteerimyrkytys ja infarkti, joka oli todennäköisesti syy myös kaatumiseen. Lääkäreiden mukaan tilanne oli vakava, sillä Tuomo sairasti jo diabetesta ja verenpainetautia.

Antibiooteista huolimatta bakteerimyrkytys ei talttunut. Kun tieto Tuomon kuolemasta tuli, Irene oli niin huolesta uupunut, ettei jaksanut edes itkeä.

Pelastavat ystävät

Tuomon kuoleman jälkeinen vuosi paljasti Irenelle, kuinka paljon ystäviä hänen ympärillään oli.

– Haluan sanoa suuren kiitoksen näille ihmisille.

Kehitysvammaisten ohjaajana 40 vuotta työskennellyttä Ireneä on kannatellut läpi elämän positiivisuus. Se on kerännyt ympärille paljon ihmisiä.

– Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. En koskaan ajattele ihmisestä negatiivisesti, en vaikka tapaisin hänet ensimmäistä kertaa, Irene sanoo.

Muutto uuteen

– Keväällä päätin, että lähden koirien kanssa pysyvästi mökille.

Yhteinen unelma toteutuisi, mutta yksin ja eri tavalla kuin Irene oli ajatellut.

Kesäkuussa Irene jäi asumaan mökille. Samalla hän laittoi Oulun-talonsa myyntiin. Osa tutuista piti muuttoa hulluna, osa ymmärsi täysin. Irene rakennutti pihan ympärille aidan, jotta koirat voisivat liikkua siellä vapaasti.

Täällä osaan pysähtyä itseni kanssa. Mietin ja muistelen.

Koko kesän Irene tyhjensi omakotitaloaan ja kuljetti tavaraa Muhoksen ja Oulun välillä. Hän myi pois kolme kiikkutuolia, rokokootuoleja, makuuhuoneen sängyn ja yöpöydät. Mökkiin ei mahdu kovin paljon huonekaluja.

Talon tyhjentäminen auttoi surutyössä.

– Jollain tavalla mennyt puhdistui. Samalla pystyin organisoimaan uutta elämää tänne.

Katse on ollut nyt välillä tulevassakin.

Tilaa muistaa

Syksyn viiletessä järveä peitti aamuisin paksu usva. Irene jäi seuraamaan sen hälvenemistä. Ei ollut kiire minnekään.

Ensimmäinen vuosi onnettomuuden ja Tuomon kuoleman jälkeen meni sokkitilassa. Se oli Irenen elämän kauhein vuosi.

Vasta mökillä hän on pystynyt käsittelemään tapahtuneita asioita.

– Täällä osaan pysähtyä itseni kanssa. Mietin ja muistelen.

Irenen tarinan voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 4/2020.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla