”Trotomotto” on Isacin ja Lena Hemmingin yhteistä sanastoa.
”Trotomotto” on Isacin ja Lena Hemmingin yhteistä sanastoa.

Isac Elliotin ja Lena Hemmingin tiivis suhde kestää, vaikka Isac tekee musiikkiuraa ja reissaa jatkuvasti. Lenan rooli on matkan varrella muuttunut huolenpitäjästä ”maadoittajamummuksi”, joka kertoo tässä jutussa salaisuuden lapsenlapsestaan.

Tätä kaksikkoa ei tarvitse pyytää hymyilemään valokuvassa. He kikattavat, irvistelevät ja nauravat ääneen toistensa jutuille. Välillä riehuminen loppuu, kun Lena Hemming nappaa tyttärenpoikansa Isac Elliotin tiukasti kainaloonsa.

Mummu ja ”Ikke” viihtyvät yhdessä. Ovat aina viihtyneet.

Lena Hemming:

”Ikke on ensimmäinen lapsenlapseni.

Minulla on kolme tytärtä, joten Ikke sai mummultaan heti aluksi myös pienen ”poikalisän”.

Kolmiviikkoisena Ikke oli ensimmäisen kerran luonani yökylässä. Hänen vanhempansa Linda ja Fredi olivat nuoria, joten sanoin, että aina saa pyytää apua. Jos minulle ei jostain syystä sovi, osaan sanoa ei. Olen kiitollinen Ikken vanhemmille siitä, että olen saanut osallistua pojan elämään, minua ei ole suljettu siitä ulos. Olen joskus saattanut tulla liiankin iholle, mutta kun siitä on huomautettu, olen ottanut askeleita taaksepäin.

Haluan olla lastenlasteni kanssa, olla osa heidän elämäänsä.

"Minulle ei riitä valokuva hyllyssä."

Lapsista saa tulla sotkua ja melua. Siivoan sitten jälkikäteen, kunhan saan kokea sen elämän.

Joskus teen kahden litran lettutaikinan, kiepautan essun päälleni ja alan paistaa lettuja. Lapset jonottavat hellan vieressä lautasten kanssa, Ikke usein ensimmäisenä. Paistamisessa voi mennä tunteja, ja minä nautin joka hetkestä.

Sosiaalisuus on aina ollut Ikken erityispiirre. Hän on leikkinyt myös itseään pienempien ja tyttöjenkin kanssa. Matkoilla ihmiset ovat tulleet kiittelemään, kuinka ihanaa on ollut, kun Ikke on leikkinyt heidän lastensa kanssa ja pitänyt huolta porukan pienimmistä.

Muistan yhdeltä matkalta tilanteen, joka kuvaa hyvin Ikkeä. Hotellissa oli pakastearkku, josta sai käydä tekemässä jäätelötötteröitä. Yhtenä päivänä löysin Iken pakastealtaalta. Hän oli taas omaan tapaansa koonnut ympärilleen joukon lapsia, joille oli päättänyt tehdä tötteröt. Ikke oli niin lyhyt, että oli linkussa pakastearkun sisällä, mutta kun toiset olivat vielä pienempiä, hän sinnikkäästi teki jokaiselle jäätelöpallon.

Ihmisten on aina ollut helppo pitää Ikestä ja ihastua hänen persoonaansa. Luulen, että se on yksi osa hänen nykyistä menestystään. Hän on niin aito ja läsnä, ja sen ihmiset vaistoavat. Hän on sitä mitä on, siinä ei ole mitään päälle liimattua.

Otimme mieheni kanssa Ikken usein matkoille mukaan hänen ollessaan pieni. Nyt tilanne on muuttunut niin, että minä matkustan Ikken keikoille.

"Olen kuin mikäkin fani, joka reissaa idolinsa perässä."

Jos vain mahdollista, olen aina mukana keikoilla, mieluiten eturivissä intoilemassa.

On ollut tosi ihanaa tavata myös Ikken mahtavia faneja. Joskus olen saanut lohduttaakin heitä, jos he eivät esimerkiksi ole päässeet halaamaan Ikkeä. Minä olen sitten halaillut ja niistänyt neniä. Ne tytöt ovat niin aitoja ja tosissaan.

Aina ei ole helppoa olla nuori poptähti. Välillä mummun sieluun sattuu, kun Ikkestä kirjoitetaan ihan tyhmiä, ja oikein näkee, kuinka hänelle tulee paha mieli. Emme me kotijoukot voi estää ikäviä asioita tapahtumasta, mutta toivottavasti se on ainakin epätodennäköisempää, kun on vahvat tukijoukot. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on olla maadoittajamummo. Jos liian suuri hurmos tai huoli iskee Ikkeen, toivon voivani auttaa häntä asian käsittelemisessä tai kestämisessä. Haluan pitää kovaa maailmaa vähän kauem­pana lapsenlapsestani – niin kuin varmasti kaikki isovanhemmat.

Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi puhelimen varassa. Joskus ryöstän koko kapistuksen Ikkeltä ja piilotan sen.

Joskus minua pelottaa Ikken puolesta. Paljon useammin kuitenkin jännitän. Jännitän kaikkea uutta, suurta ja tärkeää, johon Ikke pääsee mukaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen ruvennut jännittämään. Viimeksi niin kävi, kun Ikke lähti isänsä kanssa Los Angelesiin tärkeään musiikkialan tilaisuuteen. Luin Ikken lentokentällä tekemän Facebook-päivityksen ja minulle tuli perhosia vatsaan. Jouduin syöttämään niille kaksi croisanttia hillon kera, ennen kuin ne asettuivat.

Ikke pärjää hyvin, vaikka joutuukin selviämään monesta. Viikonloppuna saattaa olla keikat Hollannissa ja Norjassa, ja maanantaiaamuna pitää palata poptähden elämästä koululaisen rooliin. Onneksi Ikkellä on turvallinen ja rakastava perhe ja isä, joka kulkee mukana isossa maailmassa. En minä osaisi Ikkeä samalla tavalla auttaa.

Olen Ikken menestyksestä tosi onnellinen. Jos lapsi haluaa tehdä musiikkia ja esiintyä, niin onhan se hienoa, että hän saa faneja ja yleisöä.

"Toivon, että pojalla pysyvät jalat maassa, järki päässä ja pää pilvissä."

Onneksi julkisuus ja menestys eivät ole tulleet yhtäkkiä, vaan Ikke on kasvanut siihen. Ensin Cantores Minores -kuorossa, sitten Svenska Teaternin musikaaleissa.

Olen sanonut Ikkelle, että mitään ei saa jättää yhden kortin varaan. Koulu pitää hoitaa ja miettiä uralle vaihtoehtoja. Kyllä Ikkekin sanoo, että mikään ei ole varmaa paitsi se, että kaikki on epävarmaa. Toivon, että hän on oikeasti sisäistänyt asian, eivätkä nuo ole vain ulkoa opittuja sanoja.

Isac on ollut minulle aina Ikke. Sitten syntyi nuori poptähti nimeltään Isac Elliot. Minulle he olivat vähän kuin kaksi eri poikaa. Kerran olin keikalla Kuopiossa, ja aluksi fanit huusivat vain Isac, Isac – ja yhtäkkiä he huusivat Ikke. Se tuli liian lähelle. Löysin itsestäni alkukantaisia tunteita: nämä fanit tulevat minun reviirilleni. Nyt olen jo kasvanut tuosta tunteesta yli.

Vieläkin voimme olla liki ja käsi kädessä.

"Juttelemme myös vaikeista asioista."

Silloin sulkeudumme jonnekin puimaan niitä, välillä kyynelehtimäänkin. Meillä on yhä tapana purkaa päivän tunnot vapaamuotoiseen iltarukoukseen, jossa käydään kaikki asiat läpi. Se on huippu-upeaa.

Jos teinillä menee huonosti, ei silloin pompata puskista kysymään, mikä ahdistaa. Hyvän suhteen rakentaminen vie aikaa. Olen aina sanonut, että puheet ovat puheita, mutta teot ovat tekoja. Rakkaus on läsnäoloa, perunamuusia, pullaa ja lettuja.

Olen nyt muutaman vuoden ajan viettänyt pahimmat talvikuukaudet Floridassa. Minulla on reuma, ja lämpö tekee sille hyvää.

Välimatka ei ole vaikuttanut suhteeseemme. Ikke on paljon Los Angelesissa ja käy välillä luonamme. Hänen ensimmäinen musiikkivideonsakin kuvattiin Miamissa, ja silloin Ikke asui luonamme isänsä kanssa.

Videon teko oli niin jännittävää meille kaikille, etenkin tietysti Ikkelle, joka pani itsensä täysillä likoon. Siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei ollut riittävän hyvä. Kun poika oli kuin maansa myynyt, otin hänet kainalooni ja juttelimme asian yhdessä läpi. Kummallekin tuli parempi mieli.

Nyt tuntuu huikealta, kun ajan autoa Floridassa ja useamman kerran päivässä radiossa soi Isac Elliotin biisi. Olen joutunut pysäyttämään auton, kun tunne on niin valtava. On uskomattoman hienoa, että Ikke on pystynyt tähän.

Isac Elliot Lundén:

”Mummulla on iso sydän. Hänen kanssaan voi puhua silloinkin, kun muiden kanssa ei voi. Hän ymmärtää.

Mummu on itse sellainen, että hän kertoo kaikille kaiken. Se tuntuu joskus omituiselta, mutta se on hänen tapansa.

Olemme olleet aina tosi paljon yhdessä. Varmaan sen takia olemme niin läheisiä. Pienenä pääsin matkustamaan mummun ja hänen miehensä kanssa esimerkiksi työmatkalle Singaporeen. Silloin se oli vain hauskaa, mutta nyt vanhempana osaan arvostaa matkoja ihan eri tavalla. On hienoa, että he ovat tarjonneet minulle tuollaisia kokemuksia.

Lue myös! Poptähti Isac Elliot: ”Mummu on opettanut minut käyttäytymään”

Opetin mummun käyttämään Skypeä, kun hän alkoi viettää talvet ulkomailla. Nyt voimme jutella vaikka joka päivä. Mummu ei tajunnut tekniikasta mitään, mutta nyt hän käyttää kaikkia kännykän ohjelmia tuosta vaan.

"Puhelimenkäyttöni ärsyttää mummua, vaikka se on osa työtäni."

Minulla on Instagramissa 438 000 seuraajaa. Tuntuu oudolta, että melkein puoli miljoonaa ihmistä haluaa päivittäin tietää tekemisistäni.

Mummu on entinen kotitalousopettaja ja ihan loistava ruoanlaittaja. Hänen wiener schnitzelinsä ovat parasta maailmassa. Ja letut!

Mummussa on sekin hienoa, että hän voi aina tehdä jotain yllättävää. Kerran hän osti äkkilähtölennon keikalleni Norjaan. Hän ilmestyi sinne monen välilaskun jälkeen kultahousuissa ja -kengissä tanssimaan eturivissä. Minulla on spesiaalimummi.

"Ikkestä ei tiedetä sitä, miten paljon hän jättää jälkeensä trotomottoja. Se on meidän oma nimityksemme järjettömän epäsiisteille vaatekasoille."

– Lena-mummo

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2016.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.