Kadonneen isä: ”Pahinta oli piinaava epätietoisuus”

”Oli perjantai 14. joulukuuta 2007. Vein poikamme Arin kaverin tupaantuliaisiin Kotkan keskustaan. Sovimme, että hänen äitinsä Mirja tulisi hakemaan hänet yöllä kotiin, ja Ari lupasi soittaa. Sitä soittoa ei koskaan tullut.

Emme osanneet heti huolestua, vaikka ei ollut 22-vuotiaan poikamme tapaista jättää ilmoittamatta, jos suunnitelmat muuttuivat. Kesäkelillä hän oli kyllä joskus kävellyt noin kahdeksan kilometrin matkan kaupungilta kotiin.

”Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin.”

Lauantaiaamuna menin normaalisti töihin. Iltaa kohden huoli kasvoi, kun Arista ei kuulunut mitään. Lähdimme Mirjan kanssa etsimään häntä – tuloksetta.

Sunnuntaiaamuna Arilla piti olla sählyvuoro. Meillä ei ollut pelikaverien puhelinnumeroita, joten Mirja ajoi hallille tapaamaan heitä. Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin. Viimeksi he olivat nähneet Arin keskustassa sijaitsevan yökerhon ovella puolen yön aikaan.

Muiden mennessä sisään Ari poistui paikalta. Joku seurueesta lähti perään, mutta Ari oli jo kadonnut.

Mirja meni poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoituksen. Poliisi kirjasi tiedot mutta totesi, että katsellaan nyt viikko, kyllä routa yleensä porsaan kotiin ajaa.

Koska Arilla ei ollut huume- tai rikostaustaa, häntä ei varsinaisesti alettu etsiä. Partioille annettiin tuntomerkit siltä varalta, jos ilmoitettu sattuisi kävelemään vastaan.

”Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota.”

Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota. Vain jos tapaukseen liittyy rikosepäily tai jos kadonnut on lapsi tai vanhus, poliisi käy toimeen. Siinä eivät omaisten vakuuttelut auta. Tuntui silti ikävältä, ettei hätäämme reagoitu sen paremmin. Pyysimme poliisia tarkistamaan edes valvontakamerat, koska katoaminen sattui vilkkaimpaan pikkujouluaikaan ja keskustassa liikkui paljon väkeä.

Yhdessä kuvassa näkyi, kuinka kaverukset olivat menossa baariin. Viimeinen kuva oli Kauppatorin laidalta, josta pääsee neljään viiteen eri suuntaan. Torilla olisi kyllä ollut kameroita, mutta ne eivät olleet toiminnassa.

Haravoimme kaupunkia sentti sentiltä. Kolusimme kävelyreitit, joita Ari olisi voinut käyttää. Tupaantuliaisissa oli alkoholi virrannut ja mietimme, olisiko hän sittenkin lähtenyt kävellen kotiin. Pelkäsimme, että hän makasi jossain pusikossa paleltuneena.

”Koimme kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.”

Niinä päivinä ehti miettiä vaihtoehtoja ja kokea kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.

Netissä ja mediassa tapahtui. Kotkassa oli päivälleen kuukautta aiemmin kadonnut toinenkin nuori kaveri. Alkoi liikkua huhuja, että tapauksilla saattaisi olla jotain yhteyttä toisiinsa.

Kotkan alueella oli kierrellyt autoporukka, joka oli tarjonnut kyytejä humalaisille. Kun he olivat saaneet uhrin houkuteltua mukaansa, he olivat ajaneet esimerkiksi bensa-automaatille ja pakottaneet tankkaamaan.

Porukka ehti kaapata useammankin ihmisen ennen kuin jäi kiinni. Mitään näyttöä ei kuitenkaan saatu, että Ari tai toinen kadonnut poika olisi ollut heidän kyydissään.

”Vapepa ei tee mitään, ellei poliisi pyydä.”

Vielä hurjemman spekulaation mukaan pojat olivat joutuneet elintenryöstäjien uhreiksi. Se tuntui jo todella kaukaa haetulta, mutta ihmisillä oli niin kova tarve löytää selitys.

Suomessa toimii Vapaaehtoinen pelastuspalvelu Vapepa, joka on 52 järjestön muodostama verkosto. Vaikka kaupungissa hajujäljet sekoittuvat nopeasti, erään vapaaehtoisen mukaan koira olisi tuoreeltaan voinut päästä Arin jäljille.

Vapepa ei kuitenkaan tee mitään, ellei poliisi pyydä. Eikä poliisi pyytänyt. Se keskitti etsinnät satama-altaaseen, jota tutkittiin tuloksetta.

"Kuvan julkaisu lehdissä tuotti vain yhden turhan yleisöhavainnon."

Viimein Arin kuva julkaistiin lehdessä. Se tuotti vain yhden yleisöhavainnon, jonka mukaan poika olisi nähty Helsingissä Kampin keskuksessa. Se kuulosti aika hölmöltä – mitä hän olisi Helsingissä tehnyt?

Tässäkin viivyttely teki hallaa. Jokaisen on vaikea sanoa, kenet on nähnyt kadulla esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos kuva olisi ollut heti lehdessä, joku olisi voinut vielä muistaakin pojan.

Yhtään vihjettä ei tullut siitä, mihin suuntaan etsintöjä kannattaisi keskittää. Siitä tuli valtava voimattomuuden tunne.

Välillä en keksinyt muuta kuin lähteä rannoille katsomaan vielä kerran, löytyisikö mitään. Se oli sellaista toistamista ja varmistelua.

”Toisinaan iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi.”

Piinaava epätietoisuus oli pahinta. Toisinaan taas iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi. Onneksi saimme apua mielenterveystoimiston tukiryhmästä.

Minä olin pari kuukautta sairauslomalla, vaimo vähän pidempään. Työelämään palaaminen tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta. Saimme suunnattua ajatukset johonkin muuhun.

Tyttärenpoikamme otti asian tosi raskaasti, koska eno oli hänelle tärkeä ihminen. Kun hän oli luonamme viikonloppuisin, hän sanoi usein Mirjalle, että ”mummi, mennään hakemaan Ari kotiin”. Se oli riipaisevaa.

Pääosin sukulaiset, ystävät ja työtoverit suhtautuivat asiallisesti. Oli myös niitä, jotka vaihtoivat vastaan tullessaan tien toiselle puolelle. He eivät tienneet, mitä meille sanoisivat ja mieluummin väistivät kuin kohtasivat oman ahdistuksensa.

”Jotkut väistivät vastaan tullessaan tien toiselle puolelle.”

Liityimme pari vuotta toimineeseen, sittemmin Facebook-ryhmäksi muuttuneeseen Kadonneen omaiset -yhdistykseen. Ensikokoontuminen jännitti, mutta vertaisryhmä oli ensimmäinen paikka, jossa meidät otettiin vastaan tavallisina ihmisinä. Ei tarvinnut selittää mitään.

Muiden ihmisten kanssa usein mietin, pitikö tapauksesta puhua, voiko siitä puhua vai onko parempi vaieta. Ensimmäinen kysymys oli aina, oliko mitään uutta ilmennyt. Ei ollut.

Aika tuntui pitkältä ja vaikealta, se ikään kuin pysähtyi ja jakaantui. Olivat tapahtumat ennen katoamista ja sen jälkeen.

Päivät muuttuivat samanlaisiksi. Aamulla herätessä toivoin, että viimeinkin tulisi jokin ratkaisua. Illalla nukkumaan mennessä olin valtavan pettynyt, kun mitään ei ollut taaskaan selvinnyt.

”Juhannusaattona puhelin soi. Se oli poliisi.”

Juhannusaattona 2008 ihmiset valmistautuivat tavalliseen tapaan kesän juhlaan.

Silloin meidän puhelimemme soi. Se oli poliisi. Puoli vuotta katoamisen jälkeen tuli vihdoin tieto.

Ari oli löydetty merestä Kotkan kaakkoispuolelta Kuutsalon edustalta. Kauan vedessä ollut ruumis oli siinä kunnossa, että poliisi ei suositellut sen näkemistä.

Helpotus on väärä sana kuvaamaan tunnetta ruumiin löytymisen jälkeen. Ristiriita oli syvä. Kysymys sai vastauksen, mutta se ei paljon lohduttanut.

Vahvistimme Arin henkilöllisyyden vaatteiden ja tavaroiden perusteella. Myös DNA-testi otettiin. Ruumiinavauksessa selvisi, että Ari oli ollut elossa veteen joutuessaan eli hukkunut. Humalatila arvioitiin noin promilleksi, ulkoisia väkivallan merkkejä ei ollut ja huumeseulat olivat puhtaat. Poliisi kävi läpi Arin tietokoneen, mutta ei löytänyt sieltä mitään vihjettä.

Minua oli alusta asti häirinnyt ihan vietävästi se, ettei Arin puhelimeen ollut saatu yhteyttä. Mutta koska tapauksessa ei ollut rikosepäilyä, poliisi ei voinut selvittää liikkeitä teletiedoista.

Minusta viranomaisilla pitäisi aina olla se mahdollisuus. Jos ihminen haluaa kadota vapaaehtoisesti, ainakin omaiset tietäisivät, ettei ole hätää.

Olimme jonkin aikaa sairauslomalla, mutta pääsimme sitten vähän eteenpäin. Olisi luullut, että saadun tiedon käsittely olisi ollut helppo viedä loppuun. Niin ei tapahtunut.

”Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella?”

Minua kiusaa edelleen kysymys, mikä tuohon kaikkeen johti. Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella? Oliko porukalla ollut riita? Mihin hän lähti, työnsikö joku hänet mereen vai oliko se onnettomuus?

Itselleni epämiellyttävin vaihtoehto on, että Ari olisi päättänyt hypätä veteen. Emme usko sellaiseen. Itsemurhaa hautova jättää yleensä jonkinlaisen viestin.

Siinä suhteessa pääsimme helpolla, ettei odotuksen piina kestänyt kuin puolisen vuotta.

Ari on haudattu tänne Kotkaan. Käymme haudalla jouluna ja joskus pojan syntymäpäivänä. Yleisradion Kadonneet-ohjelmaan tehtiin Arin ja toisen kadonneen nuoren tapauksesta jakso Kotkan pojat. Sitä ei koskaan esitetty, koska molemmat löytyivät merestä sinä kesänä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.