Kohta eläkkeelle. Neljä ihmistä kertoo, miltä tuntuu jättää työtakki naulaan

"Juoksen pian vapauteen"

Ani Blomqvist, 59, Kirkkonummi

Jäämässä eläkkeelle laivan ravintolapäällikön työstä

Olisin päässyt työsopimukseni mukaan eläkkeelle jo 55-vuotiaana, mutta nyt sen aika tuntuu viimein olevan.

Olen ollut koko urani Siljan laivoilla, juuri tuli 40 vuotta täyteen. Ensin olin tarjoilijana, sitten kokoustilojen koordinaattorina, infossa ja siivoojien esihenkilönä, hovimestarina ja kokoustilojen vastaavana ja lopulta pääsin ravintolapäälliköksi.

Nuorena tavoitteeni oli mahdollisimman lyhyt koulutus ja hyvä palkka. Ystävättäreni isosisko asui Ruotsissa, ja seilasimme sinne vähän väliä. Keksin, että laivalla voisi olla kiva olla töissä. Kävin ravintolakoulun Ahvenanmaalla. Myöhemmin suoritin restonomin ja tuotekehittäjän tutkinnot.

1980-luku oli laivaliikenteen kulta-aikaa. Kun aloitin, minut vakinaistettiin kahdessa viikossa. Töitä oli. Muistan suunnitelleeni, että olen viisi vuotta laivalla ja sitten teen jotain muuta. Olimme kaikki nuoria, ja pidimme tiiviisti yhteyttä sekä töissä että vapaalla.

Laivalla ollaan töissä kerrallaan kahdeksan tai kymmenen päivää, sitten on taas pitkä vapaa. Kun lapsemme oli pieni, oli mukavaa, kun hän sai olla pois päiväkodista pitkien vapaideni aikana.

Olen tykännyt olla palveluammatissa. Se on vaihtelevampaa kuin konttorissa istuminen.

Olen tykännyt olla palveluammatissa. Se on vaihtelevampaa kuin konttorissa istuminen. Kun on ollut suunnittelemassa ja jännittämässä isoa tilaisuutta ja se onnistuu, tuntuu hyvältä.

Kun siirryn eläkkeelle, luovun ammatti-identiteetistäni. Jätän taakse paikkani ja asemani laivassa. Esimiehen rooliin kuuluvaa johtamista ja asioiden selvittämistä en jää kaipaamaan. Siihen liittyy hauskoja puolia ja on mukavia ihmisiä, mutta suurelta osin se on sitä, että jollakulla on ongelma tai jokin asia on pielessä.

Eläkkeeseen liittyy myös raha. Sitä pitää olla takataskussa, koska tulot pienenevät. Koronan aikaisten lomautusten takia olen joutunut verottamaan säästöjäni. Koin lomautusten aikana myös, millaista on olla kotona. Totesin, ettei se ehkä ole vielä paikkani.

Kävin yrittäjäkurssin, koska se voisi olla jonkinlainen takaportti. Pystyisin välttämään sen, että kun jätän työtakin naulaan ja juoksen vapauteen, tunnen itseni täysin tylsistyneeksi.

Niinkin voi käydä, ettei yrittäjäksi lopulta tarvitsekaan ryhtyä. Että viihdyn vallan hyvin oloneuvoksena.

Merja Vikstedt, 61, Somero

Eläkkeellä rakennussiivoojan työstä

"Puskin sisulla loppuun"

Kun menin ensi kertaa viisikymppisenä rakennustyömaalle, minua jännitti. Mietin, kuinka pärjään miesten kanssa, kun olen aina ollut naisvaltaisella alalla. Aluksi miehet eivät puhuneet minulle mitään. He alkoivat tervehtiä aamuisin vasta, kun sitkeästi tervehdin heitä.

Mitä paremmin minut opittiin tuntemaan, sitä luontevammaksi kanssakäyminen kävi.

Olin tehnyt aiemmin keittiöhommia 30 vuotta, ja sen jälkeen olimme mieheni kanssa maatalousyrittäjinä. Sitten tilanpito alkoi käydä kannattamattomaksi.

YIT:lle siirtynyt mieheni ehdotti, että ryhtyisin rakennussiivoojaksi. Heistä oli huutava pula.

Moni luulee, että rakennussiivoja kulkee ympäriinsä harja ja kihveli kädessä, mutta nykyisin harjaa ei saa edes käyttää pölyn takia. Tärkeimmät työvälineet ovat lasta ja imuri. Raivaaminen on kuvaava sana. Rakennussiivooja tekee järjestelytöitä, lajittelee roskat ja vie pois.

Viihdyin hyvin. Touhu oli selkeätä ja suoraa. Selän takana ei paljon supistu, vaan jos jotain sanottavaa oli, se sanottiin ja homma jatkui.

Koska kiersin työmaalla laajasti, näin usein keskeneräisiä asioita ja huomautin niistä. Siitä ei aina pidetty. Kerran yksi kaveri murahti, että hänellä oli kyllä omakin työnjohtaja eikä minun tarvinnut tulla neuvomaan. Ymmärsin että olin astunut hänen varpailleen.

Nuorten kanssa tulin hyvin toimeen, ja monessa paikassa sain äiti-imagon. Minusta oli itsestään selvää ottaa nuori siipieni suojaan. Että työmaalla oli ainakin yksi turvallinen ihminen, jota voi nykäistä hihasta.

Olin liki kymmenen vuoden mittaan monella työmaalla pääkaupunkiseudulla. Pestit kestivät puolesta vuodesta vuoteen. Päivät saattoivat ajomatkoineen venyä aamukuudesta iltakuuteen.

Monessa paikassa sain äiti-imagon. Minusta oli itsestään selvää ottaa nuori siipieni suojaan.

Rakennussiivoojat ovat etupäässä naisia. Työ on raskasta, mutta se sopi kropalleni. Jos oli koulutuspäivä sisätiloissa, huomasin olevani enemmän tukossa kuin normaalin työpäivän jälkeen.

Pidin työstäni, koska se oli niin konkreettista. Aamulla mietin, mitä sinä päivänä oli tarkoitus tehdä ja kun sain sen tehtyä, tunsin tyydytystä. Tuli hyvä tunne, kun pääsi niin sanotusti työn päälle.

Pohdin eläkkeelle siirtymistä viimeiseen asti. Aina torstai-iltapäivisin ajattelin, että vielä perjantai on pakko jaksaa. Sisulla puskin loppuun asti.

Täytin viime marraskuussa 61 ja jäin pois rakennussiivoojan työstä jatkaakseni mieheni kanssa maatilan pitoa. Ajattelimme, että kun olemme vielä terveitä, on hyvä saada paikat kuntoon. Rakennukset ovat päässeet rapistumaan ja metsääkin on hoidettavana.

Pari kuukautta kesti tajuta, että olen tosiaan pois työmailta. Sinne jäi hyviä kavereita, mutta he tulevat kesällä mökillemme nauttimaan savusaunasta.

Työnjohtaja sanoi, että voisin vaikka heti palata takaisin, mutta olen jo tottunut uuteen elämänvaiheeseen. On suuri helpotus, että pitkäksi venyneet työpäivät ovat taakse jäänyttä elämää.

Jaana Marjanen, 66, Kuopio

Eläkkeellä kirkkoherran virasta

"Olen pappi eläkkeelläkin"

Papin työtä pidetään kutsumuksena, ja sitä se on ollut minullekin. En ole kuitenkaan kokenut, että taivaasta olisi yhtäkkiä humahtanut suora kutsu. Pohdin paljon, onko pappeus minun osani. Se tuntui niin suurelta haasteelta.

Kohdallani ovia on auennut yksi kerrallaan, kuin Jumalan johdatuksena. Puhutaan leipäpapeista, mutta en usko, että kukaan pystyy tekemään tätä rahan takia. Minulle työ kirkon hyväksi on ollut vahvaa sydämen paloa.

Muutin 1980-luvun alussa Uppsalaan, kun menin naimisiin siellä opiskelevan suomalaisen miehen kanssa. Minulla oli teologin koulutus, mutta Suomessa nainen ei siihen aikaan voinut toimia pappina.

Ruotsissa pappisvirka oli avattu naisille jo 1958. Tein diakoniatyötä ja mietin pappisvihkimystä, jonka sitten otinkin. Nyt kun katson valokuvia tilaisuudesta kesäkuulta 1983, tietty epävarmuus näkyy vielä katseestani.

Tunnen, että olen antanut työlleni sen, minkä olen osannut.

Ensimmäinen työni oli maaseutuseurakunnassa. Pappina se oli elämäni paras vuosi. Sain lämpimän vastaanoton ja esimieheni olivat osaavia ja pidettyjä. Liikutun vieläkin, kun muistan työtoverit ja seurakuntalaiset. Kerran kyläläiset pyysivät minua pitämään kansallispäivän hartauden. Epäröin, koska koin, että se oli ruotsalaisten juhla. ”Mutta sinä olet meidän kylän pappi”, he sanoivat. En voinut kuin suostua.

Kun Suomen ensimmäiset pappisnaiset viimein vihittiin 1988, muutimme Kuopioon. Tein työurani Puijon seurakunnassa, lopulta hiippakunnan ensimmäisenä naiskirkkoherrana. Olen hoitanut kasteita, rippikouluja, häitä ja hautajaisia monessa perhepiirissä. Jotkut halusivat nimenomaan naispuoleisen papin, toiset eivät missään tapauksessa. Koetimme sanoa, ettei ole erikseen mies- ja naispappeja, vaan ainoastaan pappeja.

Jäin virasta viime syksynä. Päätös ei ollut vaikea.

Tunnen, että olen antanut työlle sen, minkä olen osannut. Papinpuvun riisuminen tuntui siinä mielessä helpottavalta, että pääsin samalla eroon viran velvollisuuksista, pakosta ja paineista, joita korona-aika vain kasvatti.

Samalla tuntuu hyvältä, että kaikesta ei tarvitse luopua. Pappeus säilyy eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. Voin edelleen kastaa, vihkiä tai siunata, mutta teen niin enää lähipiirissä. Silloin puen taas virka-asun.

(Tarjan kuva ei siirtynyt???)

Tarja Raiskio, 62, Järvenpää

Jäänyt juuri eläkkeelle lentoemännän työstä

"Tuntui haikealta riisua työasu"

Olen ollut unelmatyössäni. Niin olen nyt jälkikäteen ajatellut.

On ollut kiva nähdä maita ja kaupunkeja, joihin ei olisi tullut muuten lähdettyä.

Työyhteisö on ollut kaiken suola. Lentoemännän työ perustuu vuorolistaan, joka on kuin lottokone. Se heittää lennoille aina eri työkaverit. Lyhyillä reiteillä ei juuri ehtinyt jutella, mutta pitkillä lennoilla ja vuosien saatossa on syntynyt syvempiä ystävyyksiä.

Arvostin poikkeuksellisia työaikoja. Oli tosi aikaisia ja myöhäisiä lähtöjä, mutta myös arkivapaita. Kaikki muu elämä piti suunnitella vuorolistan mukaan. Työ määräsi elämänrytmin. Olin usein lennolla esimerkiksi juhlapyhinä. Kun tuli lapsia, oli joskus ahdistavaa lähteä ja jättää heidät.

Mutta kun pääsin töihin, se vei mennessään. Kun puin työasun, edustin yhtiötä ja sen arvoja. Puku osoittaa asiakkaalle, että hänestä on joku huolehtimassa. Se myös tuo varmuutta ja ryhdikkyyttä.

On ollut kiva nähdä maita ja kaupunkeja, joihin ei olisi muuten tullut lähdettyä.

Olisin voinut jäädä eläkkeelle jo 60-vuotiaana. Päätöstä piti puntaroida kovasti, koska minun on vaikea mieltää itseäni eläkeläiseksi. Mutta en voi tietää, mitä on edessä, kun ikää kertyy. Haluan viettää terveitä päiviä ja harrastaa.

Pandemian vuoksi olin lomautettuna melkein puolitoista vuotta, ja se aika opetti tulemaan toimeen totuttua vähemmällä rahalla. Olen aina ollut suunnitelmallinen ja säästäväinen, joten uskon pärjääväni eläkkeellä hyvin.

Jäin eläkkeelle nyt huhtikuun alussa. Työpuvun lopullinen riisuminen tuntui haikealta, sillä lentoemännän identiteetti on ollut iso osa minua – ja on sitä loppuelämäni. Se on muokannut minua, kasvattanut sietokykyä ja tuonut itsevarmuutta.

Koska lentoemännän työhön liittyy paljon viranomaismääräyksiä, sitä ei voi eläkkeellä tehdä keikkaperiaatteella. En voi noin vain hypätä koneeseen.

Eläkkeellä aion jatkaa kouluavustajana ja tehdä opettajan sijaisuuksia. Tulossa on vapaa kesä. Tuntuu uskomattomalta, ettei tarvitse enää lähteä lennolle.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2022.