Mariannen ja Arvon rakkaus versoi ankarista elämänkokemuksista

Nainen istuu junassa, tuskin huomaa ajan kulua. Matkalukemisena on helposti taskuun sujahtava kirja, jonka sisältö paljastuu lyijynraskaaksi. Arvo Vatasen sairauskertomus ja selviytymistarina, Lääkärin määräyksestä.

Vatanen on taloyhtiön pihajuhlista tuttu mies, lyhytkasvuinen niin kuin Marianne Eronen itsekin, mutta ennen kaikkea tarina kiinnostaa ja järkyttää häntä lääkärinä. Se röyhkeys ja piittaamattomuus, millä Arvo ylilääkittiin lähes hengiltä.

Erityisesti Mariannea puhuttelee sitkeys, millä Arvo taisteli itsensä takaisin elävien kirjoihin kymmenisen vuotta ”talvehdittuaan”, liikunta- ja puhekykynsä lähes menetettyään.

Päivä, jolloin Marianne soitti ja antoi palautetta kirjasta, tulee Arvolta kuin apteekin hyllyltä. 2.1.2010.

– Sanoin, että tule vaan juttelemaan, kokkaan sinulle kala-aterian.

Sen aterian aikana Marianne oli enimmäkseen hiljaa, kuunteli. Se oli Arvosta yhtä aikaa outoa ja kaunista. Ja pikku hiljaa kaksikko päätyi saman pöydän ääreen yhä useammin, asiaankuuluvine soidinmenoineen. Erityisen lämmin muisto Arvolla on eräästä Mariannen minihameesta.

– Seksikäs pakkaus tuo on yhä, Arvo kehaisee.

"Kun tulen töistä väsyneenä, Arvo saa mielialani ihmeesti kohoamaan."

Ohi kävelevää Mariannea naurattaa, ja hän oikaisee koko vartensa, 148 senttiä. Seinältä hänen peräänsä katsoo myös Humphrey Bogart, Casablancan julisteessa. Romanttinen melodraama kuuluu Mariannen lempielokuviin. Eikä hän vaivaudu ripustelemaan ruusunpunaisia kulisseja omaankaan parisuhteeseensa. Vaikeitakin aikoja Arvon kanssa on jo ehditty kokea.

– Koko kulunut vuosi on ollut raskas äitini kuoleman ja poikani sairastelun vuoksi. Myönnän olleeni poissaoleva, henkisesti ja fyysisesti. Rakkaalla Polvijärven mökilläkään ei ole päästy käymään tavalliseen tapaan, Marianne kertoo. Ja muistaa samaan hengenvetoon kiitellä Arvoa saamastaan tuesta.

– Kun tulen töistä väsyneenä, joskus vähän kiukkuisenakin, Arvo saa mielialani ihmeesti kohoamaan.

Anoppinsa viime vaiheita Arvo kevensi soittamalla mandoliinilla Metsäkukkia niin, että koko palvelutalo raikui.

Samanlainen erilainen

Sydämellä näkee tarkemmin kuin silmillään, tietää myös Pikku Prinssi. Saint-Exupéryn klassikko ajelehtii Mariannen työpöydällä senkin vuoksi, että se kuuluu hänen kielikurssinsa ohjelmistoon.

– Vuosia olen ranskaa harrastanut, mutta ei sen hienouksia näin aikuisena ihan helposti opi.

Kohta hän pääsee kyllä tositoimiin. Juuri 75 vuotta täyttäneen Arvon lisäksi Pariisiin on lähdössä synttäreitään juhlimaan myös Mariannen 25-vuotias poika Arvi.

– Pätevä pianisti, Arvo valaisee.

Pätevä mies on myös hänen oma viisikymppinen poikansa Kalle Toiskallio, joka on väitellyt tohtoriksi liikenteen sosiologiasta. Varhainen ero pojan äidistä ei tosin sujunut kaikkien liikennesääntöjen mukaan. Isä ajautui ohituskaistalle. Mariannen kokema avioero oli eri tavalla vaikea, jätti vastuun arjesta kokonaan hänen harteilleen.

Mutta töissä kumpikin on pärjännyt paremmin kuin hyvin. Marianne tieteissä, Arvo taiteissa. Ja kumpikin on hukuttanut työhön myös murheitaan.

Näkymätön poika

Arvo on Savossa varttunut sotaorpo. Neljätoista vuotta nuorempi Marianne on stadin friiduja, mutta kummankin lapsuus oli niukka. Arvolla myös tunteiden puolesta.

Viimeinen muisto talvisodassa kuolleesta isästä roikkuu kehystettynä ovenpielessä, se on kaatuneen omaisille myönnetty ansioristi. Seinällä on myös kuva isän kotitalosta, joka jäi rajan taakse Laatokan Karjalaan.

Arvo pääsi parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Ja sinne hän perheeltään myös unohtui.

Arvo syntyi evakossa Tohmajärvellä. Uuden avioliiton hänen äitinsä solmi jo vuoden päästä. Milläpä muulla keinolla nuori leski olisi sodan jaloista turvan löytänyt. Oikeastaan vasta Marianne on saanut Arvon ymmärtämään äitinsä traumoja ja ratkaisuja. Ei kaikkia.

Niin tiukassa leipä pientilalla joka tapauksessa oli, että lapsikin kelpasi raskaaseen työhön, tuberkuloosiin sairastuttuaankin. Taudin pahennuttua poika joutui tai pääsi parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Ja sinne hän perheeltään myös unohtui. Kukaan ei käynyt katsomassa.

Parantola oli oudolla tavalla kannustava kasvuympäristö. Siellä Arvo tajusi taiteelliset lahjansa.

Esiintyvä tyttö

Mariannen lapsuuskoti Helsingin Kumpulassa oli hellahuone, johon mahtui koko nelihenkinen perhe.

– Kamiinassa oli jatkuva tulipalon riski, ulkovessa pihan perällä, nurkissa rottia ja rotanmyrkkyä. Mutta olosuhteet olivat yhtä rajut muillakin pihapiirin lapsilla, ja se meitä yhdisti.

Marianne oli 11-vuotias, kun perhe pääsi väljempiin tiloihin Herttoniemeen. Entiseen verrattuna aikamoista luksusta, kun oli kylpyhuone ja muita mukavuuksia.

– Isäni oli autonkuljettaja, vähän viinaan menevä niin kuin monet sodan merkitsemät miehet. Äiti oli tarmokas ja taiteellinen, hän siivosi useammassa paikassa pystyäkseen rahoittamaan lasten koulut ja harrastukset. Viulunkin hän sai minulle ostettua, Marianne muistaa.

– Äidillä itselläänkin olisi ollut lukupäätä, mutta mahdollisuutta opiskeluun ei suotu.

Kun Marianne hakattiin pienuutensa takia, hän ajatteli: te olette minua huonompia.

Kiitosta hyvästä muististaan Marianne sai jo varhain. Radiossa, Mirri-tädin ohjelmassa, hän muistaa lausuneensa runoja jo alle 4-vuotiaana. Pari vuotta myöhemmin hänet valittiin suuresta hakijamäärästä Punainen viiva -elokuvaan. Muistona Romppasen tytön roolista on kuva, jossa Marianne istuu kirjailija Ilmari Kiannon sylissä.

Teräviä viiltoja

Uusi maailma aukeni silloinkin, kun Marianne meni Töölön kansakouluun, jonne poimittiin musikaalisia ja teräväpäisiä lapsia. Joukossa oli rikkaitakin vekaroita, joiden kodit olivat työläiskodin tytölle yhtä aikaa hätkäyttävä ja kiehtova muistutus eriarvoisuudesta.

Mutta pahempaa oli tulossa. Pienuutensa takia Marianne joutui hakatuksi, ja teini-iässä yhä eristetymmäksi.

– Ajattelin vain, että te olette huonompia kuin minä.

Kun Marianne vasta loisti lapsitähtenä, Arvo perusti setänsä kannustaman ensimmäisen Kuvapalvelu-yrityksensä, ja pääsi vähän myöhemmin opiskelemaan Ateneumiin. Sairauden varjossa teini-ikä oli jäänyt elämättä, mutta opiskeluvuosina Arvo oli niinkin rämäpäinen, että posotteli skootterilla Tromssaan, Norjaan.

Sydänleikkaukseen hän joutui alle kolmekymppisenä. Suunnilleen samaan aikaan, kun lukiota käyvälle Mariannelle selvisi, että hän haluaa lääkäriksi.

Kone sakkaa mutta ei putoa

Arvon leikkaus ja sitä seuranneet kymmenen vuotta sujuivat suunnitelmien mukaan, mutta sitten käynnistyi järjetön lääkekierre: sydämen rytmiä tasaavaa, verenohennusta, mieltä ja kehoa rentouttavaa, uni- ja mielialalääkettä. Kaksi kertaa vuodessa Arvo kävi tapaamassa henkilääkäriään, mutta sen tarkemmin tutkimatta tämä uusi reseptit.

Tästä huolimatta Arvo pyöritti viestintäalan yritystään kuin vimmattu. Kunnes paloi loppuun, osin perhesyiden masentamana.

Hieno ja taloudellisesti huojentava tunnustus monipuolisesta urasta oli valtion taiteilijaeläke, 46-vuotiaana. Ja siihen hänen elämänsä melkein päättyikin. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkitystä vahvennettiin, olo huononi, lääkkeitä lisättiin.

Kuusikymppinen Arvo syntyi uudestaan.

Umpioelämää kesti kymmenisen vuotta, kunnes Arvon omaishoitaja näki naistenlehdessä jutun neurologi Markku Partisesta, ja saatteli Arvon hänen vastaanotolleen. Tuon yhteistyön vaikutukset olivat dramaattiset: kuusikymppinen Vatanen syntyi uudestaan.

– Kun selvisin lääkehuuruista, ajatus kulki pelottomana. Ja myös muiden oli suhtauduttava minuun toisella tavalla.

Itseironiseen tyyliinsä Arvo kertoo sortuneensa rohkeusharjoituksissaan myös ylilyönteihin.

Mariannen tavattuaan Arvo oli jo saanut suitsittua uuden elämänsä aika elegantteihin uomiin. Taiteilijasta oli kuoriutunut tietokirjailija, ja ajokortinkin hän sai takaisin – nelisen vuotta autokoulua tahkottuaan.

Afrikka opettaa

Kihlajaisia viettiin puolen vuoden päästä ensitreffeistä. Rohkeasti nuoripari lähti testailemaan toisiaan myös maailmalle, ensin New Yorkiin. Huomattavasti vaativammissa olosuhteissa pariskunnan sitkeyttä koeteltiin saman vuoden syksyllä, kun Arvo lähti Mariannen avecina pariksi kuukaudeksi Tansaniaan. Pitkän lennon jälkeen rytyytettiin vielä kellon ympäri bussilla.

Perillä Ilembulassa lastenlääkäriä odotti vaatimaton asunto. Ja paljon työtä. Mutta kovin pala Mariannelle oli lastensairaalan alkeellinen varustelu. Tärkeimpiä työvälineitä olivat omat silmät, kädet ja kokemus.

Eniten turhautti, että usko noituuteen oli niin väkevä: pikku potilaita katosi kesken hyvin alkaneen hoidon. Toisaalta, Marianne ymmärtää, että ihminen saattaa epätoivoissaan tarttua mihin tahansa oljenkorteen, Suomessakin. Niinhän Arvokin teki, haaskasi aikaa ja rahaa kaiken maailman poppamiehiin.

Tansaniassa Arvo otti tuhansia valokuvia, joita tullaan näkemään vielä työn alla olevassa kirjassa Lapsenkasvoinen Afrikka. Teksti koostuu kummankin päiväkirjamerkinnöistä.

Sen verran Arvon sydän reistaili myös Afrikassa, että Marianne oli ajoittain todella huolissaan. Paljon enemmän kuin itsestään, vaikka oli jatkuvasti tekemisissä hiv-potilaiden kanssa.

Potilastyö on Mariannelle vieläkin tärkeää, vaikka suurimman osan ajasta vie Kelan asiantuntijalääkärin virka. Nyt kehittelyn alla ovat sähköiset lääkärinlausuntokaavakkeet. Uudistuksen hän toivoo nopeuttavan ja selkeyttävän varsinkin lapsiperheiden tilannetta.

Kun Marianne on töissä, Arvo kävelee usein läheiseen Eiranrantaan Helsingissä ja antaa merituulen huuhdella sieluaan. Paljon hän tapaa myös kavereitaan.

– Enemmän Arvolla on ystäviä kuin minulla, sanoo Marianne.

Marianne halusi korvata saamansa rakkauden takaamalla äidilleen mukavan vanhuuden.

Tosin Arvon kautta monesta on tullut myös hänen ystävänsä, kuten taiteilija Kirsti Petäjäniemestä.

– Ostin häneltä hiljattain voimakuvakseni värikylläisen teoksen Kaikki järjestyy. Ja vähän myöhemmin sain häneltä lahjaksi sisarteoksen Älä sure.

Mutta vieläkin surun tylpän terän tuntee.

Elämää tässä ja nyt

Äiti oli Mariannelle tärkeä. Hän halusi korvata osan saamastaan rakkaudesta takaamalla äidille mahdollisimman mukavan vanhuuden. Käytännössä se tarkoitti yksityistä palvelutaloa, jonka kuluihin tytär osallistui tonnilla kuukaudessa.

– Se oli ainoa oikea päätös, Marianne sanoo.

Itse hän haluaisi jatkaa töissä vielä vuosia. Kelassa 65-vuotiaaksi ja potilastyössä seitsemänkymppiseksi.

– Jos terveys vain kestää. Lyhytkasvuisuuden kuvaan kuuluu erilaisia liitännäissairauksia, kuten selkävaivat. Se on kuitenkin selvää, että omaishoitajaksi minusta ei ole, ei Arvollekaan.

Tähän ikään mennessä on opittu sekin, että elämä on tässä ja nyt. Että terassilta aukeavaa sykähdyttävän urbaania maisemaa kannattaa juhlistaa siemailemalla lasi valkoviiniä sen kummempaa juhlahetkeä odottamatta. Niitäkin on kyllä tiedossa, kuten Kulttuurirahaston tanssiaiset, jossa aiotaan panna jalalla koreasti.

– Ja Pariisissa pitää rakastella peijakkaasti, Arvo kaavailee.

Arvo Vatanen menehtyi äkillisesti vuonna 2016. Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.