Suhdeasiantuntijat Jaana ja Hannu: "Pitkässäkin liitossa on säilytettävä itsenäisyys"

Rakkaus voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Niin kävi Jaana, 58, ja Hannu, 57, Tuoviselle 36 vuotta sitten. Tapaamisessa on vielä oikein kunnon ripaus ruusunpunaista romantiikkaa, sillä lastentarhanopettaja-Jaana hoksasi puutarhuriharjoittelija-Hannun työpaikkansa pihamaalta.

Jo heti ensimmäisillä treffeillä nuoret huomasivat jakavansa samanlaisen arvomaailman, ja kolmen viikon tuntemisen jälkeen vaihdettiin kihloja.

Jaana näyttää vuosi myöhemmin näpättyä hääkuvaa. Siinä poseeraa nuori ja onnellinen pari lainehtivissa liinatukissaan ja kirpputorilta hankituissa juhlavaatteissaan.

Edelleen samainen pari näyttää onnelliselta.

Jaana istuu mukavasti työhuoneensa nojatuolissa, sohvalla puhelevaa Hannua vastapäätä. Asetelma ei tosin tuo ensimmäisenä mieleen pariskuntaa, pikemminkin asiakkaan ja terapeutin. Sellainen Jaana onkin, mutta Hannu ei ole asiakkas vaan yhtiökumppani.

Päiväkodin pihalta on yli 30 vuodessa kuljettu pitkä matka, niin ammatillisesti kuin parisuhteessakin. Siihen on mahtunut neljä lasta, kaksi lastenlasta ja pari vakavampaa sairastumista. Ja useampi uranvaihdos, joista viimeisin tuli molemmille lähes viisikymppisinä, kun he perustivat yhteisen työnohjausta ja terapiapalveluita tarjoavan Sagittarius-yrityksen.

Entä tunnistavatko he vielä kaikkien mutkien ja matkojen jälkeen nuo umpirakastuneet tuosta hääkuvasta?

– Totta kai, Jaana nauraa, mutta jatkaa heti perään:

– Mutta ei sellaisen tunteen varaan kukaan pysty rakentamaan pitkää parisuhdetta.

Siis eikö rakkaus ihmissuhdeasiantuntijoiden mielestä riitä parisuhteen liimaksi? Jaanaa hymyilyttää. Ei selvästikään, vaikka se niin ihanalta kuulostaa.

"Rakkaus ei ole ensisijaisesti tunne", Jaana sanoo

– Rakkaus on tapa olla läsnä ja peilata toisen kanssa tunteita ja ajatuksia. Ja täytyy sanoa, että siinä me ollaan Hannun kanssa onnistuttu, olemme pystyneet puhumaan, tiukemmissakin tilanteissa, ikään kuin sanoittamaan toisiamme. Se on sitä rakkautta.

Hoitovirhe vei terapiaan

Jaanan ja Hannun nykyisessä työhuoneessa riittää istumapaikkoja. Sohviakin on kaksi kulmikkain, sillä joskus Jaanan vastaanotolle tulevat pariskunnat ovat niin solmussa ja lukossa, etteivät mahdu samalle sohvalle.

– Jossakin tutkimuksessa todettiin, että pariskunnat hakeutuvat terapiaan suurin piirtein viisi vuotta sen jälkeen, kun ovat kokeneet ensimmäiset ”tarttis tehdä jotakin” -tunteensa. Siksi täällä istuvat yleensä ovat suhteessaan jo aikamoisessa kriisissä, Jaana kertoo.

On Tuovisillakin ollut kriisinsä. Sen verran koettelevat, että he päättivät käydä läpi pariterapian.

Silloin, lähes kymmenen vuotta sitten, elämä oli kaikin tavoin hankalaa. Jaanalta oli mennä henki hoitovirheen takia, ja hän joutui opettelemaan uudelleen kaiken arkiaskareista lähtien. Ja olemaan itkemättä aina, kun Hannu lähti ovesta ulos.

"Olin fyysisesti ja psyykkisesti täysin palasina."

– Suurin piirtein samoihin aikoihin Hannun vetämä vastaanottokeskus lakkautettiin ja minä jouduin jättämään sairastelun tuoman meluherkkyyden takia oman työni päiväkodissa, Jaana muistelee.

Molempien mielestä terapia tuli tarpeeseen. Jaana rakensi itseään pienistä palasista kokoon ja alkoi opiskella. Hannu pyrki pääsemään sinuiksi uusien outojen tunteiden kanssa, vihankin. Hänen mielestään parisuhteessa on tärkeintä se, että ensin oppii tunnistamaan omat tunteensa ja suhteensa niihin.

– Oikeastaan meidän pitäisi joka aamu tunnistaa itsemme uudelleen. Kuulostella, mitä minulle kuuluu ja oppia arvostamaan omia tunteita, Jaana sanoo.

Maailmaan mahtuu huutoa

Hän näkee terapiatyössään paljon pariskuntia, joiden yhteys omiin tunteisiin on totaalisesti katkennut – ja sitä kautta myös toisen tunteisiin.

Joskus pariskunnille ei riitä edes erilliset sohvat, vaan kumppanien on tultava vastaanotolle eri aikoina.

Toiset huutavat ensin tovin suoraa huutoa toisilleen.

Toisinaan Jaana antaa puhelinluettelon revittäväksi. Joinakin päivinä paperisilpusta levittäytyy uusi matto lattialle.

– On äärettömän tärkeää, että ihmisillä on vapaus kuunnella itseään. Olen tämän työn kautta oppinut, että kielteisiä tunteita ei ole olemassa. Aiemmin aina ihailin, kuinka Hannu osaa räyhätä ja remuta raivonsa ulos. Itse olen joutunut opiskelemaan sitä, Jaana sanoo.

Kaiken istunnoissa kohdatun raivon, surun, vihan ja turhautumisen takana on jokaisen ihmisen henkilökohtainen näkökulma suhteeseen.

Jaana puhuu mielellään elämänkaaresta, sillä sitä vasten jokainen peilaa asioita, myös suhdettaan. Ja kantaa omat taakkansa, sillä taakkoja kantamalla ihminen Jaanan mielestä vasta tietää, kuka on.

Hannu on samaa mieltä. Hänestä taakkojen hyväksyminen on ollut kaikessa raskaudessaan äärimmäisen vapauttavaa. Niitä on niin itsellä, parisuhteessa kuin perheessäkin.

– Pakkohan se on myöntää, että perhe on välillä ihan hemmetinmoinen taakka! Hannu nauraa.

Pesän monet olomuodot

Niin, perhe, se on kulkenut pitkän matkaa Tuovisten elämässä. Lasten leveän ikähaitarin takia ehkä pidempään kuin tavallisesti.

– Olemme ehtineet kokea jo kaikki mahdolliset vaiheet, jopa vanhenevat vanhemmat -vaiheen, mutta tyhjän kodin vaiheeseen emme tunnu millään pääsevän, Jaana nauraa.

Neljän lapsen vanhemmuus, tukiperheenä toimiminen syöpään sairastuneen ystävän lapsille, Hannun pitkät ulkomaanpestit, molempien työkeskeisyys ja pohjaton sosiaalisuus. Siinä syitä, miksi arki ehti jossain välissä olla todella tiivistä.

Jaana myöntää, että kuunteli ihan liian vähän itseään ennen hoitovirhettä. Tai ei kuullut, kaiken hälyn keskellä. Moni asia itsessä on löytänyt muotonsa vasta terapiaopintojen kautta.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että lastemme koti on ollut meidän välisessä parisuhteessa, siinä, miten me Jaanan kanssa kommunikoimme ja pelaamme yhteen. Silti meidän on samanaikaisesti oltava erillisiä.

On vaarallista puhua aina vain ”me ja me”.

Vaikka olemme olleet yhdessä näin kauan, olemme silti erillisiä henkilöitä.

Sama pätee myös Tuovisten lapsiin. Heidän ei tarvitse toteuttaa vanhempiensa ihanteita ja elämää. Eivätkä he toteuta.

– Me olimme varsinkin vanhimpien lastemme kanssa lähes fanaattisen idealistisia kasvattajia ja tulkitsimme tiukasti Steinerin virikkeitä. Karttelimme rokotuksia, ja lapset kasvatettiin luoviksi puupalikkaleikeillä. Nyt yksikään lapsenlapsistamme ei käy Steiner-koulua, kuten vanhempansa, eikä puulelujakaan paljon näy. Minusta on hyvä, että he tekevät omannäköisiään ratkaisuja, itse asiassa olen siitä ihan ylpeä, Jaana toteaa.

Välttämätön ero

Jaanan ja Hannun keskustelu on rentouttavaa kuunneltavaa. Se virtaa, väittelee ja myötäilee, mutta ei nyi tai takerru yksityiskohtiin. Jostain syystä se tuo mieleen tanssikuviot. Ehkä siksi, että myös ne ovat tulleet Tuovisille tutuiksi. Vähän niin kuin parisuhde, askeleet ovat vaatineet työtä.

"Tanssikurssille menimme samaan aikaan kuin pariterapiaan", Hannu kertoo.

– Kursseja on kulunut sen jälkeen useampikin.

Kuulostaa onnelliselta elämältä. Yllättäen kumpikaan ei innostu hehkuttamaan onnen autuutta.

– Olen paljon miettinyt viime aikoina tätä onnellisuuskuviota, myös siksi että olemme molemmat sairastelleet aika lailla. Enemmän kuin olotila, onni on minusta valinta; mitä olen valmis tekemään ollakseni onnellinen, Jaana sanoo ja Hannu jatkaa:

– Ja se on myös sitä, että hyväksyy onnen varjoineen. Kuolema on aina läsnä. Ei tätä elämää saa valmiiksi, kaikki jää kesken. Se on loppujen lopuksi aika helpottava ajatus.

Sama pätee Hannun ja Jaanan mielestä parisuhteeseen. Yhdessä ei olla ikuisesti, vaan jokainen parisuhde päättyy eroon, tavalla tai toisella.

– Usein pariterapiastakin etsitään nopeaa ratkaisua ja uskotaan, että täällä saadaan ympättyä irronneet palat pikaliimalla yhteen. Terapia ei kuitenkaan saata ihmisiä yhteen tai erilleen, vaan jokaisen täytyy kulkea oma tiensä, omin jaloin, vastuullisena omasta elämästään.