Jaana ja Hannu Tuovinen kuuntelevat työkseen, kun parisuhteen raatelemat ihmiset huutavat tuskaansa. Oma pitkä liitto on vaikeuksien kautta opettanut heille, mistä rakkaudessa on kyse.

Rakkaus voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Niin kävi Jaana, 58, ja Hannu, 57, Tuoviselle 36 vuotta sitten. Tapaamisessa on vielä oikein kunnon ripaus ruusunpunaista romantiikkaa, sillä lastentarhanopettaja-Jaana hoksasi puutarhuriharjoittelija-Hannun työpaikkansa pihamaalta.

Jo heti ensimmäisillä treffeillä nuoret huomasivat jakavansa samanlaisen arvomaailman, ja kolmen viikon tuntemisen jälkeen vaihdettiin kihloja.

Jaana näyttää vuosi myöhemmin näpättyä hääkuvaa. Siinä poseeraa nuori ja onnellinen pari lainehtivissa liinatukissaan ja kirpputorilta hankituissa juhlavaatteissaan.

Edelleen samainen pari näyttää onnelliselta.

Jaana istuu mukavasti työhuoneensa nojatuolissa, sohvalla puhelevaa Hannua vastapäätä. Asetelma ei tosin tuo ensimmäisenä mieleen pariskuntaa, pikemminkin asiakkaan ja terapeutin. Sellainen Jaana onkin, mutta Hannu ei ole asiakkas vaan yhtiökumppani.

Päiväkodin pihalta on yli 30 vuodessa kuljettu pitkä matka, niin ammatillisesti kuin parisuhteessakin. Siihen on mahtunut neljä lasta, kaksi lastenlasta ja pari vakavampaa sairastumista. Ja useampi uranvaihdos, joista viimeisin tuli molemmille lähes viisikymppisinä, kun he perustivat yhteisen työnohjausta ja terapiapalveluita tarjoavan Sagittarius-yrityksen.

Entä tunnistavatko he vielä kaikkien mutkien ja matkojen jälkeen nuo umpirakastuneet tuosta hääkuvasta?

– Totta kai, Jaana nauraa, mutta jatkaa heti perään:

– Mutta ei sellaisen tunteen varaan kukaan pysty rakentamaan pitkää parisuhdetta.

Siis eikö rakkaus ihmissuhdeasiantuntijoiden mielestä riitä parisuhteen liimaksi? Jaanaa hymyilyttää. Ei selvästikään, vaikka se niin ihanalta kuulostaa.

"Rakkaus ei ole ensisijaisesti tunne", Jaana sanoo

– Rakkaus on tapa olla läsnä ja peilata toisen kanssa tunteita ja ajatuksia. Ja täytyy sanoa, että siinä me ollaan Hannun kanssa onnistuttu, olemme pystyneet puhumaan, tiukemmissakin tilanteissa, ikään kuin sanoittamaan toisiamme. Se on sitä rakkautta.

Hoitovirhe vei terapiaan

Jaanan ja Hannun nykyisessä työhuoneessa riittää istumapaikkoja. Sohviakin on kaksi kulmikkain, sillä joskus Jaanan vastaanotolle tulevat pariskunnat ovat niin solmussa ja lukossa, etteivät mahdu samalle sohvalle.

– Jossakin tutkimuksessa todettiin, että pariskunnat hakeutuvat terapiaan suurin piirtein viisi vuotta sen jälkeen, kun ovat kokeneet ensimmäiset ”tarttis tehdä jotakin” -tunteensa. Siksi täällä istuvat yleensä ovat suhteessaan jo aikamoisessa kriisissä, Jaana kertoo.

On Tuovisillakin ollut kriisinsä. Sen verran koettelevat, että he päättivät käydä läpi pariterapian.

Silloin, lähes kymmenen vuotta sitten, elämä oli kaikin tavoin hankalaa. Jaanalta oli mennä henki hoitovirheen takia, ja hän joutui opettelemaan uudelleen kaiken arkiaskareista lähtien. Ja olemaan itkemättä aina, kun Hannu lähti ovesta ulos.

"Olin fyysisesti ja psyykkisesti täysin palasina."

– Suurin piirtein samoihin aikoihin Hannun vetämä vastaanottokeskus lakkautettiin ja minä jouduin jättämään sairastelun tuoman meluherkkyyden takia oman työni päiväkodissa, Jaana muistelee.

Molempien mielestä terapia tuli tarpeeseen. Jaana rakensi itseään pienistä palasista kokoon ja alkoi opiskella. Hannu pyrki pääsemään sinuiksi uusien outojen tunteiden kanssa, vihankin. Hänen mielestään parisuhteessa on tärkeintä se, että ensin oppii tunnistamaan omat tunteensa ja suhteensa niihin.

– Oikeastaan meidän pitäisi joka aamu tunnistaa itsemme uudelleen. Kuulostella, mitä minulle kuuluu ja oppia arvostamaan omia tunteita, Jaana sanoo.

Maailmaan mahtuu huutoa

Hän näkee terapiatyössään paljon pariskuntia, joiden yhteys omiin tunteisiin on totaalisesti katkennut – ja sitä kautta myös toisen tunteisiin.

Joskus pariskunnille ei riitä edes erilliset sohvat, vaan kumppanien on tultava vastaanotolle eri aikoina.

Toiset huutavat ensin tovin suoraa huutoa toisilleen.

Toisinaan Jaana antaa puhelinluettelon revittäväksi. Joinakin päivinä paperisilpusta levittäytyy uusi matto lattialle.

– On äärettömän tärkeää, että ihmisillä on vapaus kuunnella itseään. Olen tämän työn kautta oppinut, että kielteisiä tunteita ei ole olemassa. Aiemmin aina ihailin, kuinka Hannu osaa räyhätä ja remuta raivonsa ulos. Itse olen joutunut opiskelemaan sitä, Jaana sanoo.

Kaiken istunnoissa kohdatun raivon, surun, vihan ja turhautumisen takana on jokaisen ihmisen henkilökohtainen näkökulma suhteeseen.

Jaana puhuu mielellään elämänkaaresta, sillä sitä vasten jokainen peilaa asioita, myös suhdettaan. Ja kantaa omat taakkansa, sillä taakkoja kantamalla ihminen Jaanan mielestä vasta tietää, kuka on.

Hannu on samaa mieltä. Hänestä taakkojen hyväksyminen on ollut kaikessa raskaudessaan äärimmäisen vapauttavaa. Niitä on niin itsellä, parisuhteessa kuin perheessäkin.

– Pakkohan se on myöntää, että perhe on välillä ihan hemmetinmoinen taakka! Hannu nauraa.

Pesän monet olomuodot

Niin, perhe, se on kulkenut pitkän matkaa Tuovisten elämässä. Lasten leveän ikähaitarin takia ehkä pidempään kuin tavallisesti.

– Olemme ehtineet kokea jo kaikki mahdolliset vaiheet, jopa vanhenevat vanhemmat -vaiheen, mutta tyhjän kodin vaiheeseen emme tunnu millään pääsevän, Jaana nauraa.

Neljän lapsen vanhemmuus, tukiperheenä toimiminen syöpään sairastuneen ystävän lapsille, Hannun pitkät ulkomaanpestit, molempien työkeskeisyys ja pohjaton sosiaalisuus. Siinä syitä, miksi arki ehti jossain välissä olla todella tiivistä.

Jaana myöntää, että kuunteli ihan liian vähän itseään ennen hoitovirhettä. Tai ei kuullut, kaiken hälyn keskellä. Moni asia itsessä on löytänyt muotonsa vasta terapiaopintojen kautta.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että lastemme koti on ollut meidän välisessä parisuhteessa, siinä, miten me Jaanan kanssa kommunikoimme ja pelaamme yhteen. Silti meidän on samanaikaisesti oltava erillisiä.

On vaarallista puhua aina vain ”me ja me”.

Vaikka olemme olleet yhdessä näin kauan, olemme silti erillisiä henkilöitä.

Sama pätee myös Tuovisten lapsiin. Heidän ei tarvitse toteuttaa vanhempiensa ihanteita ja elämää. Eivätkä he toteuta.

– Me olimme varsinkin vanhimpien lastemme kanssa lähes fanaattisen idealistisia kasvattajia ja tulkitsimme tiukasti Steinerin virikkeitä. Karttelimme rokotuksia, ja lapset kasvatettiin luoviksi puupalikkaleikeillä. Nyt yksikään lapsenlapsistamme ei käy Steiner-koulua, kuten vanhempansa, eikä puulelujakaan paljon näy. Minusta on hyvä, että he tekevät omannäköisiään ratkaisuja, itse asiassa olen siitä ihan ylpeä, Jaana toteaa.

Välttämätön ero

Jaanan ja Hannun keskustelu on rentouttavaa kuunneltavaa. Se virtaa, väittelee ja myötäilee, mutta ei nyi tai takerru yksityiskohtiin. Jostain syystä se tuo mieleen tanssikuviot. Ehkä siksi, että myös ne ovat tulleet Tuovisille tutuiksi. Vähän niin kuin parisuhde, askeleet ovat vaatineet työtä.

"Tanssikurssille menimme samaan aikaan kuin pariterapiaan", Hannu kertoo.

– Kursseja on kulunut sen jälkeen useampikin.

Kuulostaa onnelliselta elämältä. Yllättäen kumpikaan ei innostu hehkuttamaan onnen autuutta.

– Olen paljon miettinyt viime aikoina tätä onnellisuuskuviota, myös siksi että olemme molemmat sairastelleet aika lailla. Enemmän kuin olotila, onni on minusta valinta; mitä olen valmis tekemään ollakseni onnellinen, Jaana sanoo ja Hannu jatkaa:

– Ja se on myös sitä, että hyväksyy onnen varjoineen. Kuolema on aina läsnä. Ei tätä elämää saa valmiiksi, kaikki jää kesken. Se on loppujen lopuksi aika helpottava ajatus.

Sama pätee Hannun ja Jaanan mielestä parisuhteeseen. Yhdessä ei olla ikuisesti, vaan jokainen parisuhde päättyy eroon, tavalla tai toisella.

– Usein pariterapiastakin etsitään nopeaa ratkaisua ja uskotaan, että täällä saadaan ympättyä irronneet palat pikaliimalla yhteen. Terapia ei kuitenkaan saata ihmisiä yhteen tai erilleen, vaan jokaisen täytyy kulkea oma tiensä, omin jaloin, vastuullisena omasta elämästään.

 

Jaanan ja Hannun suhteen avainsanat

Yhteiset arvot, joiden eteen työskennellään, niistä keskustellaan
ja niitä pohditaan.
Vuorovaikutus edellyttää, että molemmat haluavat kuunnella toista ja pyrkiä ymmärtämään kuulemaansa.
Pariterapia liittyy itsensä tuntemisen merkitykseen. Tuovisten
mukaan mikään parisuhde ei ainakaan huonone terapiassa.
Vapaus kuunnella omia tunteita on terveen parisuhteen perusedellytys.
Erillisyys kannattaa hyväksyä. Olemme erillisiä ihmisiä, emme voi tavoitella
täydellistä symbioosia. Erillisyyden ja omien tunteiden merkitys parisuhteessa on kaiken perusta.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.