Jos antaisin yhden neuvon -sarjassa ihmiset kertovat, millaisen neuvon antaisivat nuoremmalle itselleen.

Olin kuusivuotias, kun isäni kaatui sodassa ja äiti jäi yksin neljän lapsen kanssa.

Asuimme Karttulan kirkonkylässä. Meillä oli vain pieni viljelypalsta ja yksi lehmä eikä rahaa juuri ollenkaan.

Vuonna 1953 pääsin teatterikouluun Helsinkiin. Olin 19-vuotias. Vuokrasin Hämeentieltä erään rouvan luota apulaisen huoneen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olin kuusivuotias, kun isä kaatui sodassa.

Mannerheimin sotakummivaliokunnalta tuli tukea niin, että sain vuokran maksettua ja hiukan ruokarahaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Söin päivisin koululla keittoa, jota teatterikoulun rehtori Vilho Ilmari oli hommannut opiskelijoille kansakoulun keittolasta. Kortteerissani keitin teetä.

Koulutarvikkeisiin ja kirjoihin rahat eivät riittäneet. Vain Konstantin Stanislavskin Näyttelemisen työn sain ostettua.

Rahat eivät riittäneet koulutarvikkeisiin ja kirjoihin.

Olin arka, ja siihen aikaan elettiin muutenkin herranpelossa. En uskaltanut mennä pyytämään kirjarahoja Sotakummien toimistosta.

Kouluvuodet olivat kuitenkin kivoja. Keväällä 1954 sain toisen naispääroolin elokuvasta Hilmanpäivät. Syksyllä sain siitä palkkiota sen verran, että ostin itselleni ulsterin. Oli se aikamoista pennin venyttämistä.

Minun olisi pitänyt rohjeta avata suuni ja pyytää apua. Nykyaikana tuskin kukaan jäisi odottamaan, että oma avuntarve hoksataan.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 23/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla