Ohjaaja Matti Kassila ET:ssä vuonna 2012: ”En leikkaisi elämästäni mitään pois”

Elokuvasali alkaa täyttyä. Eturivissä Hella Wuolijoki metelöi. Hän tulkkaa Tyttö kuunsillalla -elokuvaa ranskalaisseurueelle. Aitiossa Mika Waltari tunnustaa olevansa masentunut, juuri ennen Komisario Palmun erehdyksen ensi-iltaa.

Mutta näitä ennen on puhjettu raikuviin aplodeihin. Nuoren elokuvaohjaajan Matti Kassilan esikoisteos Isäntä soittaa hanuria (1949) nauratti kansaa, muttei kriitikoita. Kaikki on tapahtunut tässä samassa Bio Rexin katsomossa, jossa Matti Kassila, 88, nyt istuu ja leikkaa tarinoita toisiinsa, rytmittää niitä vuosiluvuilla ja detaljeilla. Hän kertaa elämänsä elokuvia, sillä niistä hän on juuri julkaissut kirjankin, Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Samalla hän tulee annostelleeksi niihin kuin varkain otoksia ihan oikeista, eletyistä hetkistä. Sellaisia vauhdikkaita ja tunteellisia, vähän niin kuin parhaat kohtaukset kunnon elokuvissa.

Elokuvat ovat olleet aina kumppaneitani.

– Elokuvat ovat olleet aina kumppaneitani. Niiden avulla olen voinut sekä käsitellä omia tunteitani että koskettaa muiden tunteita. Viedä katsojaa kuin pässiä narussa ja antautua itsekin vietäväksi. Ja se naru, se on aina tunne, Matti Kassila selittää asettuessaan mukavammin penkkiinsä.

Hän katsoo silmiin ja ottaa selvästi tiukemman otteen narusta.

Järkyttävä niitto

Mies, joka on nähnyt tuhansia elokuvia, ohjannut useita kymmeniä, muistaa kirkkaasti, mistä kaikki alkoi. Ensimmäinen elävä kuva Haapamäen Nuorisotalon kovilla penkeillä oli järisyttävä.

– Ladosta käveli mies ja ryhtyi niittämään viljaa. Olin sen nähdessäni viiden vanha.

Lapsuuteni elokuvat olivat niin paljon elämää suurempia.

Muuta Kassila ei filmistä muista, mutta se riitti muuttamaan hänen elämänsä.

– Lapsuuteni elokuvat olivat niin paljon elämää suurempia. Niissä kiisi komeita junia, lentokoneita ja hurjia autoja, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Elokuva toi suuren maailman ihan lähelle.

Kassila jäi elokuvakoukkuun. Jos hän ei saanut vanhemmiltaan rahaa näytöksiin, hän katsoi ne nuorisotalon ikkunasta, laatikon päällä keikkuen. Ei edes se, että elokuva näkyi peilikuvana, häirinnyt elämystä.

Vasemmalla ylhäällä Matti Kassila ohjaa Niskavuori-elokuvaa 1984. Vasemmalla alhaalla oleva kuva: Bio Rexin penkit ovat Kassilalle tutut, omienkin elokuvien ensi-illoista. Oikealle olevassa kuvassa kirjailija Mika Waltari ja elokuvaohjaaja Matti Kassila 1962. Valmisteilla oli uusi Palmu-elokuva, Tähdet kertovat, komisario Palmu.

Tunteellinen toukokuu

Kun Matti Kassila alkoi elokuvauransa jälkeen kirjoittaa, hän teki kiinnostavan huomion. Sen, että hänen omat elokuvansa käsittelevät aina tavalla tai toisella lapsuutta. Vaikka se oli turvallinen, hän oli kovin hermoherkkä lapsi.

– Olin kahden vanha, kun äitini perusti kaupan ja oli paljon poissa. Hain elokuvista turvaa, tunsin että tunteeni liikkuivat niitä katsellessa.

Liikkuivat ne muutenkin, sillä elämänsä toiseksi ikimuistoiseksi elokuvaksi Kassila listaa amerikkalaismusikaalin Toukokuun päiviä. 

Olen aina ollut herkkä samaistumaan monenlaisiin ihmisiin, mutta mielenkiintoni on myös lopahtanut nopeasti.

– Sitä esitettiin juuri toukokuussa. Olin oppikouluikäisenä rakastunut tyttöön, joka oli melkein neljä vuotta minua vanhempi. Ne elokuvan laulut olivat meidän lauluja, hyräiltiin niitä kun käveltiin pitkin keväisiä metsäteitä. Toukokuu ei kestänyt ikuisesti, eikä suhdekaan. Jotenkin se vain hiipui, vaikka alkuun tunnetta riitti yllin kyllin. Matin mielestä hän oli syypää, niin kuin monen muunkin ihmissuhteensa lopahtamiseen. 

– Olen aina ollut herkkä samaistumaan monenlaisiin ihmisiin, mutta mielenkiintoni on myös lopahtanut nopeasti. Olin niin monista asioista kiinnostunut, että jatkoin vauhdilla kohti uutta. Sitten jälkeenpäin kierin itsesyytöksissä, että miten taas näin toimin, Kassila hymähtää.

Elokuva ajoi teatteriin

Jossain vaiheessa Matti Kassila ei enää pelännyt. Hän toimi ja teki, meni sotaankin, vaikka oppikoulu oli kesken. Siellä Matin mielestä olisi voinut pelätä enemmänkin.

– Minulla oli jo 15-vuotiaana sellainen asenne, että ”me pojat lähdetään rintamalle”, ja pääsimmekin vartiotehtäviin ihan liian aikaisin.

Kassila sai valkolakin keskellä sotaa, sotilaspuvussa, niin ettei lakkia saanut nostaa edes päähän vaan sitä oli pideltävä totisena rintaa vasten. Lakkiaisloma oli kohtalokas. Silloin Kassila sai kuulla, että kotikulmilla oli juuri filmattu Toivo Särkän Vaivaisukon morsian.

Kavereiden kertomukset kiihottivat nuoren miehen mieltä niin, että hän päätti heti sodasta selvittyään alkaa näytellä. Niin hän tekikin, lähti näyttelijäksi ensin Varkauden työväenteatteriin ja myöhemmin harjoittelijaksi Kansannäyttämölle Helsinkiin.

Viina toi toivoa

Nyt jälkeenpäin, elokuvateatterin penkillä, Matti Kassila myöntää olleensa onnekas. Hän sai jo nuorena tehdä vaikka mitä. Ensin piti kuitenkin turhautua teatteriin. 

– Pian huomasin, että näyttelijäksi minulla oli aivan liian paljon estoja.

Elokuva veti Kassilaa puoleensa. Hän istui vapaa-aikansa elokuvateattereiden uumenissa ja opetteli ajattelemaan elokuvan kautta.

Ura filmimaailmassa alkoi, kun hän pääsi Valentin Vaalan oppiin. Ja se oli vauhdikas; 40-vuotiaana Kassila oli ohjannut jo yli 20 elokuvaa. Elokuvassa yhdistyi miehen mielestä moni mahtava asia: se oli liikkuvaa, vaihtelevaa, sopivan teknistä ja mikä parasta, sitä oli paljon.

Tiesin, ettei alkoholi sovi minulle, mutta en osannut tarttua vielä ongelmaan.

Vaikka elokuvaura eteni, Kassilan oma elämä takkuili, moneen kertaan. Tuotteliaimmalta elokuvakaudeltaan, 1950-luvulta, Kassila osaa heti nimetä kaksi elokuvaa, jotka ovat olleet hänelle äärimmäisen tärkeitä. Toinen on Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka, toinen hänen omansa, F .E. Sillanpään romaaniin pohjautuva Elokuu. Ne olivat hänelle elämän kompleksisuuden ja itsepetoksen kuvauksina suorastaan terapeuttisia.

– Elokuu-elokuvan alkoholismi oli minulle hyvin omakohtaista. Tiesin jo sitä kuvatessani, ettei alkoholi sovi minulle, mutta en osannut tarttua vielä ongelmaan. Juopon Victor Sundvallin viimeistä päivää esittämään hän valitsi näyttelijä Toivo Mäkelän, joka oli myös alkoholisti.

Tiesimme, miten alkoholisti pettää itseään ja toisia.

– Meillä oli hyvin hauskaa, sillä pystyimme eläytymään alkoholistin maailmaan. Tiesimme, miten alkoholisti pettää itseään ja toisia. Viinaa piti saada, sillä se piti yllä toivoa. Ja aina piti toivoa, että asiat muuttuivat, vaikka jossain sisimmässään tiesikin sen olevan täydellistä harhakuvitelmaa.

Matti Kassilan allakassa on paljon merkintöjä. - Se on hyvä, on niin kivaa ajella autolla.

Aina eivät elokuvat auta

Myös elokuvat ovat Kassilan mielestä harhaa.

– Siksi ne niin hyvin kuvaavat juuri elämää, hän naurahtaa.

Viina ja naiset. Ne olivat nuoren Kassilan harhakuvitelmien päärooleissa. Vaikka Kassilalla oli vaimo ja neljä lasta, perhe-elämä ei ollut auvoista.

Koin kyvyttömyyttä parisuhteeseen.

– Koin kyvyttömyyttä parisuhteeseen, en pystynyt lainkaan aviolliseen uskollisuuteen. Avioliitto näyttelijä Aino Mantsaksen pysyi silti teknisesti koossa vaimon kuolemaan saakka. Loppuaika oli hyvin traagista, sillä Mantsas sairasti rintasyöpää, muttei suostunut leikkauksiin vaan etsi apua vaihtoehtohoidoista.

– Syytin itseäni etäisestä suhteestamme. Vasta vaimoni kuoleman jälkeen hänen lapsuudenystävänsä otti minuun yhteyttä ja kertoi tämän lapsuudesta. Vaimoni lapsuudenperheessä hänen sisarensa oli joutunut insestin uhriksi. Koko perhe tiesi tämän, mutta silti sosiopaatti-isää suojeltiin. Vasta tämän kuultuani moni asia loksahti paikoilleen, Kassila kertoo.

Ohjaaja Kassilan erehdys

Vaimo oli silti Kassilan suojamuuri, koska hän varjeli lapsia isän alkoholismilta ja piti kotikulisseja pystyssä. Ne eivät olleet kovin usein romahdusvaarassa, sillä Kassila oli tuurijuoppo, joka yleensä joi vain töidensä lomassa.

Paitsi kerran. Vieläpä silloin, kun Kassila kuvasi mielestään uransa parasta elokuvaa, Komisario Palmun erehdystä. Kuvausten edetessä Kassila tunsi väsyvänsä. Niinpä hän piristyäkseen päätti hetken mielijohteesta pitää pienen tauon ja lähti kaverinsa kanssa taksilla Lahteen ryyppäämään. Studiolla näyttelijät odottelivat työn jatkumista, mutta ohjaajaa ei kuulunut. Vihdoin vaimolta saatiin vihje.

Studiolta pistettiin järjestäjä etsimään minua Lahden hotelleista.

– Olin soittanut kotiin ja todennut, että ”Lahden vedet ovat saapuneet”, joka oli kuuluista mainoslause siihen aikaan. Niinpä studiolta pistettiin järjestäjä etsimään minua Lahden hotelleista. Hänelle oli vielä varuiksi laitettu tytär esiliinaksi mukaan, ettei hänkin olisi sortunut ryyppäämään kanssani, Kassila nauraa.

Niin ohjaaja muutaman mutkan ja pienen putkareissun jälkeen saapui katuvana studiolle. Joel Rinne oli lohduttanut alakuloista miestä, että ”väriähän se vaan antaa miehelle tuollainen karkumatka”. Nyt, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen, Matti Kassilaa ei enää nolota. Hän on käynyt hölmöilynsä läpi läpi moneen kertaan sen jälkeen, kun kiersi pullonkorkin kiinni.

Olen käynyt ryhmäterapiassa yli 40 vuotta.

– Olen käynyt ryhmäterapiassa yli 40 vuotta, joten olen päässyt sinuiksi harhakuvitelmieni kanssa. Enää en käy siksi, että pelkäisin repsahtavani, vaan siksi että pysyn paremmassa kunnossa. Se on minulle jokaviikkoinen henkinen kylpy, Kassila toteaa.

Riipaisevan hauskaa räppiä

Elokuvateatterissa ei tunne ajankulua, sillä seinillä ei roiku kelloa. Alkuperäisessä asussaan säilytetyssä penkkirivistössä vuosikymmenetkin virtaavat ohi ihan huomaamatta. Välillä Kassilan olkapäät hytkyvät kuin pikkupojalla ja silmiin syttyy ilkikurinen katse. Mies myöntää olevansa herkkä nauramaan. Huumori on hänestä elokuvienkin voimakkaimpia tunteita. Naurulla siirretään kiviä, omia ja muiden.

– Parhaat yhteiskunnallisetkin elokuvat ovat hauskoja, ajattele nyt vaikkapa Chaplinin loistavaa Nykyaikaa.

Itse Kassila ei koe olleensa koskaan kovin poliittinen, vaikka hänestä hyvä miljöö- ja henkilökuvaus elokuvassa onkin aina yhteiskunnallista. Sen verran hän kuitenkin otti aikoinaan osaa politiikkaan, että hankki SDP:n puoluekirjan.

– Siten sain tehdä, mitä halusin, mies sanoo ja olkapäät hytkyvät taas.

Matti Poika on elämäni valo.

Oikeastaan Kassila on herännyt yhteiskunnallisuuteen uudelleen vanhemmilla päivillään, kun hän yli 60-vuotiaana tuli vielä kerran isäksi. Autistinen Matti Poika avasi vanhemmilleen ihan uuden maailman. Sellaisen, jossa pitää puolustaa heikompien asemaa.

– Hän on elämäni valo. Toistakymmentä vuotta oli hurjan raskasta. Matti Poika sai usein itseensä kohdistuvia aggressiokohtauksia, mutta nyt, yli 20-vuotiaana, hänestä on sukeutunut todella iloinen ja huumorintajuinen nuori mies, Kassila kertoo.

Hetkessä elävä, hyväntuulinen poika teki Matti Kassilasta sellaisen isän, jollainen hän ei aiemmin pystynyt olemaan. Hän on muidenkin lastensa kanssa hyvissä väleissä, mutta elämä Matti Pojan kanssa on ollut kaikkine vaiheineen ihan erityistä, todellinen työvoitto. Ja taas olkapäät hytkyvät, kun Kassila kertoo isän ja pojan yhteisistä jutuista. Lukutaidoton poika rakastaa musiikkia, toisten ajatusten arvaamista – ja tietysti liikkuvaa kuvaa.

Käymme yhdessä katsomassa aina uuden Risto Räppääjän.

– Käymme yhdessä katsomassa aina uuden Risto Räppääjän, ne ovat upeita, Kassila hehkuttaa.

Kaikki hölmöilyt piti hölmöillä

Kohta katsomon pitäisi täyttyä ihan oikeista katsojista, joten on aika nousta ylös penkeistä. Matti Kassilan pitää aikataulunsa sopivasti kiireisenä, niin että autolla ajoa rakastava mies saa tarpeeksi usein suhailla pitkin kaupunkia. Muutenkin elämä on ihan mukavaa. Matti Poika voi hyvin ja kirjoittaminen luistaa. Monia tapaamisia ja hankkeita nivoo yhteen elokuva, yhä edelleen.

– Viimeksi istuin muuten viime syksynä täällä katsomassa Bio Rexin 70-vuotisjuhlanäytöksessä Komisario Palmun erehdyksen. Täytyy myöntää, että se oli kyllä edelleen aika hyvä, en leikkaisi siitä pois milliäkään.

Entä jos Matti Kassilan oma elämä olisi elokuva, mitä hän leikkaisi siitä pois?

– Enpä mitään. Kaikki hölmöilyt on pitänyt hölmöillä, että siitä on tullut tällainen. Aika tunteellinen, vähän surullinen, mutta myös todella hauska. Billy Wilderin hautakiveen on hakattu Piukat paikat -elokuvan viimeinen lause: ”No kukaan ei ole täydellinen.” Se taitaa sopia aika hyvin minunkin elämääni.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2012.