Rauni, 56, on lomakylän pormestari, kokki ja viihdytysjoukot: ”Mieluummin pilkon pöllejä kuin halailen puita”

”Jos olisi nätti ja vaalea eikä kovin omapäinen, elämä olisi helpompaa. Niin olen aina ajatellut. Mutta minä en ole koskaan ollut sellainen.

Nuorena urheilin paljon. Hiihdin, juoksin ja meloin. Hiihto jäi, sillä olen eläimille niin allerginen, että kisamatkoilla sain aina hotellihuoneista itseni kipeäksi.

Koska viihdyin metsässä, hain metsurikouluun. Se oli siihen aikaan naiselle harvinaista. Vielä harvinaisempaa oli, että pääsin koulun jälkeen Metsähallitukselle töihin. ”Otetaan tuo vihmerän näköinen poika hommiin”, pomo huikkasi.

Koskenlaskua vauvan kanssa

Metsähommissa meni muutama vuosi. Kun vuonna 1989 voitin koskimelonnan suomenmestaruuden, päätin alkaa koskenlaskuyrittäjäksi. Perustin matkailualan yrityksen siskoni kanssa. Minä vein ihmisiä laskemaan koskia, sisko kuskasi asiakkaita etelään ja vastasi talousasioista. Kun siskoni muutti kaupunkiin, jäin yksin pyörittämään firmaa.

Pian löysin itselleni miehen, jolla myös oli matkailualan yritys. Menimme naimisiin ja laitoimme yritykset yhteen. Se oli virhe, mutta eihän sitä silloin osannut ajatella.

”Mieheni harrastukset muuttuivat koko ajan kosteammiksi. ”

Saimme puolentoista vuoden sisään kaksi lasta. Kumpikin pääsi jo kolmen kuukauden ikäisenä kyytiin, kun vein asiakkaita laskemaan koskia. Pistin lapsen turvakaukaloon puuveneen pohjalle ja vähän sadetakkia suojaksi. Ei siinä silloin muu auttanut, kun yrityksen piti pyöriä.

Mieheni harrastukset muuttuivat koko ajan kosteammiksi. Minä yritin pitää firmaa pystyssä. Se oli kauheaa aikaa. Jälkikäteen tuntuu, että elämässäni on siinä kohtaa viiden vuoden musta aukko. Jotkut ovat ihmetelleet, miten siitä selvisin. Joskus tuntuu, etten ihan selvinnytkään.

Kun lopulta otin eron, lasten elatuksesta ja omaisuudesta piti riidellä pitkään. Kamalan setvimisen jälkeen sain lopulta pienen pesämunan matkaani.

Rakennusta salaa

Uusi elämäni alkoi vuonna 2004. Seisoin silloin ensimmäisen kerran tässä Siikajärven rannalla. Minulla oli taskussa 30 000 euroa ja Metsähallituksen kanssa tehty vuokrasopimus tiettömästä tontista.

Ensimmäisen kesän aikana rakensin tänne tien. Olin niin tietämätön, että ihmettelin kovasti, kun Metsähallitus antoi luvan tientekoon ilman mutinoita. Myöhemmin tajusin, että pakkohan sitä on saada tie rakentaa, jos on kerran tonttikin vuokrattu.

”Aluksi asiakkaat ruokailivat taivasalla. Huussista puuttuivat katto ja ovi.”

Tontille rakentaminen vaati poikkeusluvan rakennusvalvonnalta. Rakennustarkastaja oli tavattoman tarkka mies, ja minua jännitti monta kuukautta niin että mahaan sattui. Kun luvan saaminen kesti ja kesti, aloitin rakennustyöt omin lupineni. Puut kaadettiin talvella niin kuin oikeaoppisesti pitääkin, jos haluaa hyvää hirttä. Kun raha oli vähissä, kuorin tukit itse, ja rakentamisessa auttoi vanhat rakennustekniikat osaava ammattimies.

Rauni Hietanen on Raunin kylän pormestari, kokki ja viihdytysjoukot.

Rakennuslupa tuli viimein huhtikuussa, ja ensimmäisiä asiakkaita odotin toukokuussa. Eihän siitä olisi mitään tullut, jos olisin jäänyt lupaa odottamaan. Sen verran tiukalle rakentaminen meni, että aluksi asiakkaat ruokailivat taivasalla kumoon kaadettujen pöllien päällä. Huussista puuttuivat katto ja ovi, mutta eipä ollut hajuhaittojakaan.

Kun paperit olivat kunnossa, tunnustin rakennustarkastajalle, että olin jo vähän aloittanut töitä. Hän katsoi minua ja kysyi, luulinko tosiaan, että Lieksassa voisi rakentaa jotain salaa. Vaikka tarkastaja oli tiukka mies, hän oli katsonut touhuani läpi sormien.

Tiskihommia

Lomakylä oli monta vuotta ilman sähkölinjaa. Vanha aggregaatti säkätti punaisena sähköä mökkeihin. Aina kun naisvieraat alkoivat saunan jälkeen laittaa tukkaansa, ravintolasta paukkuivat sulakkeet. Huusin, että nyt kaikki pysyvät rumina, minun pitää saada ruoka valmiiksi.

Tiskit kuljetin joka ilta isossa saavissa kotiin 30 kilometrin päähän, koska minulla oli kiire lasten luokse. Pesin tiskejä yötä myöten ja toin aamulla puhtaat astiat töihin.

”Ei kukaan tule kehumaan keittiöön, että tuollaisen tiskivuoren taas taltutit.”

Olen laajentanut tätä Raunin kylää melkein joka vuosi. Siinä olen huomannut, että miesten ja naisten töitä arvostetaan eri tavalla.

Kun entinen mieheni sai rakennettua vaikka huussin, aina kertyi ihmisiä ihailemaan, miten hieno se on. Kukaan ei tiedä, kuinka monta lautasta pitää tiskata, että se yksi huussi on maksettu. Eikä kukaan tule kehumaan keittiöön, että tuollaisen tiskivuoren taas taltutit. Minua on ensimmäisen kerran kehuttu vasta, kun sain rakennettua jotain.

Miehen sana

Maksoin kallista vuokraa tontista monta vuotta. Olin sopinut, että saan halutessani ostaa sen, mutta kun aloin hieroa kauppoja, siitä ei tahtonut tulla mitään. Kovistelin Metsähallituksen edustajaa lupauksesta, mutta ei se auttanut. Juuri ennen eläkkeelle jäämistään hän kuitenkin ilmoitti minulle, että nyt tontti on sinun.

Hän oli viimeiseksi työkseen vaatinut, että kaupat on tehtävä, koska hän on minulle niin luvannut.

”Mieluummin menen metsään pilkkomaan pöllejä kuin puita halailemaan.”

Olen aina ollut sitä mieltä, että miehen sanaan pitää luottaa. Vanhan ajan metsäherrat olivat sellaisia isoja ja komeita miehiä, joilla oli möräkkä ääni. Kun he jotain sanoivat, se piti kuin laki. Nykyään Metsähallituskin on täynnä naissuunnittelijoita, joilla on pää täynnä kauniita ajatuksia, mutta ei tietoakaan maalaisjärjestä.

Mieluummin menen miesten kanssa metsään pilkkomaan pöllejä kuin naisten kanssa puita halailemaan. Molemmat puuhat voivat lämmittää, mutta talvipakkasilla otan ennemmin ne polttopuut.

Mummoille mato-onget

Matkailuyrittäjän vuosi on vähän kuin opettajan, mutta päinvastoin. Kun opettajat ovat lomalla, minä paiskin töitä, ja kun he ovat töissä, minä olen vapaalla. Yritän hoitaa kaikki maksut, verot ja muut kesän aikana, ettei talvella tarvitse huolehtia firman menoista. Kun maksut hoitaa jämptisti, voi nukkua yönsä rauhassa.

Oma talouteni pyörii pienellä ja elän niukasti. Lisätienestejä olen hankkinut esimerkiksi ulkoiluttamalla palvelutalon mummoja. Olen keksinyt kaikenlaisia aktiviteetteja, joilla heidän päiväänsä saa eloa.

”Iän myötä ihminen hidastuu, mutta kaksi pysyy: seksi ja kilpailuvietti.”

Kerran nostin laiturille riviin puutarhatuoleja, istutin mummot niille ja iskin kaikille mato-ongen käteen. Heillä oli kauhea kisa siitä, kenen koukkuun kala nappaa. Olen huomannut, että vaikka iän myötä ihminen hidastuu, kaksi asiaa ei häviä minnekään: seksihalut ja kilpailuvietti.

Toisella kerralla sidoin jalkapalloon narun ja kiinnitin toisen pään lipputankoon. Mummot pelasivat innoissaan, eikä tarvinnut pelätä, että pallo karkaa. Joku kauhisteli, että voiko noin tehdä. No totta ihmeessä voi, ja mummot tykkäävät.

Matkailuyrittäjä ja kesäkioskin omistaja Rauni toimii talvisin esimerkiksi mummojen liikuttajana.

Vanhat ihmiset ja vammaiset joutuvat istumaan sisällä ihan liikaa. Siitä sain kerran sellaisen ajatuksen, että pyörätuolipotilaankin voi viedä jokeen uimaan, kun hänelle pukee kelluntapuvun päälle. Sitten työnnetään tuoli veteen ja yhtäkkiä se tuoliin sidottu ihminen pystyy kellumaan ihan omillaan. Rentoutuskellunnaksi minä sitä kutsun. Voitin sillä idealla Maaseutumessuilla Inno-Elma -palkinnon.

”Minä olen tällainen elämäntapaintiaani.”

Olen ollut aina valtavan hyvä keksimään uusia ideoita. Kun olin pieni, isä sanoi, että Raunilla on työllistävä vaikutus. Minulle tulee näitä ajatuksia koko ajan, enkä aina pysty niitä yksin toteuttamaan. Siinä tarvitaan sitten usein joku avuksi kantamaan tai rakentamaan.

Oma elämä

Olen seurustellut viisi vuotta oikein mukavan kaverin kanssa. Minun tuurillani kävi tietysti niin, että hänellä on karjatila. Kun mies tulee luokseni, hänet pitää heti riisua, etten saa allergista reaktiota navettapölystä. Elämme aika seksikästä elämää.

Totta puhuen tämä ei aina tunnu normaalilta seurustelulta. Minä olen tällainen elämäntapaintiaani, ja teen töitä neljä kuukautta seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan. Hatunnosto hänelle, että jaksaa minua. Mutta ehkä se on parempikin tässä iässä, että molemmilla on omat elämät ja vapaus tehdä omia töitään.

Tänä talvena ajattelin ajaa vanhalla kolmivaihteisella Nopsallani Espanjaan.

Kolmessa päivässä poljen Helsinkiin. Siellä riisun isän vanhan karvahaalarin ja hyppään Saksan-lauttaan. Laskin, että kun poljen sata kilometriä päivässä, matkaan menee puolitoista kuukautta. Jos kroppa kestää, jaksan kyllä. Pyörästä en ole ihan varma.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 19/2017.