Kiestinki-Tuoppajärvi 15.8.1941. Nuori rintamalotta helpottaa haavoittuneen oloa.
Kiestinki-Tuoppajärvi 15.8.1941. Nuori rintamalotta helpottaa haavoittuneen oloa.

Talvi- ja jatkosodassa palveli 63 000 lottaa, joista on elossa enää murto-osa. Tässä jutussa seitsemän heistä kertoo kokemuksistaan. Muistot ovat väkevät.

Tuovi Toivonen, 87 

"Yhteishenki oli vahva"

"Liityin pikkulottiin vuonna 1939 Uukuniemellä Laatokan Karjalassa. Olin kymmenvuotias. Kuorimme perunoita ja porkkanoita lottien apuna ja juoksutimme ruokalautasia nälkäisille ja takaisin tiskattaviksi. Ruoka keitettiin saunan isossa muuripadassa.

Pikkulottien piti myös koota karannut karja navetan suojiin. Eläimet kärsivät talven kylmyydestä. Muistan, miten niiden turvista roikkui vaaleanpunaisia jääpuikkoja.

Sodan alusta asti rajan yli tuli todella paljon evakoita. Kun rauha tuli, tulivat sotilaat. Se oli kiireistä aikaa, sillä luovutetuilta alueilta piti poistua nopeasti. Me lotat nukuimme aitoissa, vaikka ilmat olivat kylmät. Monilla ei ollut tuohon aikaan kunnollisia vaatteitakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhteishenki oli sotien aikana vahva. Sen takia muistelen tuota aikaa positiivisin mielin."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aira Samulin, 90 

"Äitini perusti 10 lottajaostoa" 

Isäni työskenteli ennen sotia rajavartiostossa Hyrsylän mutkassa, ja äitini perusti alueen kyliin kymmenen lottajaostoa ja toimi niissä puheenjohtajana. Äiti oli oikea lotta-aktiivi.

Jatkosodan alussa asuimme ihan tulilinjan tuntumassa. Äidillä oli tapana viedä isälle pullakahvit. Eräänä päivänä isää ei kuulunutkaan, ja äiti ja minä lähdimme lottapuvut yllämme häntä etsimään. Pian tuli suruviesti: isä oli kaatunut sinä aamuna.

Isä ja muut kaatuneet siirrettiin kuorma-autolla Lappeenrannan kasinolle, jota kutsuttiin silloin Hiljaisten miesten hotelliksi. Siellä pesimme isän ja panimme hänet arkkuun. Isä oli 41-vuotias.

Muutimme Helsinkiin, jossa äiti sai lottajärjestöstä konttoristin paikan. Kävin siellä auttamassa häntä. Myöhemmin työskentelin päämajan lääkintäosastolla. Koska osasin laulaa ja stepata, olin mukana myös viihdytyskiertueilla.

Auni-Leila Eulenberger, 84 

"Lottatöissä sain leikkikavereita" 

"Olin sodan aikaan perheeni ainoa lapsi. Naapurustossakaan Etelä-Pohjanmaalla ei ollut leikkikavereita. Kun jatkosodan aikana liityin pikkulottiin, sain ikäistäni seuraa.

Meidän tehtävämme oli tehdä reiät lottien leipomiin neliskanttisiin leipiin. Se oli jännää. Tutuksi tuli myös sidetarpeiden repiminen vanhoista lakanoista. Kuulen yhä korvissani repimisestä syntyvän äänen.

"Lähetimme kuivattuja marjoja ja sieniä rintamalle."

Keräsimme myös marjoja ja sieniä, jotka kuivattiin ja lähetettiin rintamalle tai annettiin evakoille. Vaasan seudulle tuli paljon siirtolaisia, joilla oli mukanaan hyvin vähän omaisuutta.

Koska lapset ovat lapsia myös sodan aikana, leikimme ja lauloimme. Isänmaallisuus näkyi leikeissäkin. Oma isäni oli mukana vapaus-, talvi- ja jatkosodissa, joten isänmaan puolustaminen oli tärkeää koko perheelle."

Laine Lahdelma, 96 

"Sairasjunassa itkin usein" 

"Olin sodan aikana palkkatyössä, mutta käytin lottatyöhön kaikki lomani. Olin ensin Helsingissä Käpylän sotasairaalassa, mutta kun harmittelin, etten ollut juuri matkustanut, sain komennuksen sairasjunaan. Haimme potilaita taistelukentiltä ja veimme heitä sairaaloihin hoidettaviksi. Juna oli täynnä paareja.

Koska minulla ei ollut sairaanhoitajan koulutusta, siivosin ja hoidin muonitusta. Kirjoitin leikkaussalista tuotujen potilaiden omaisille, että heidän rakkaansa oli turvassa. Oli kova paikka nuorelle tytölle, jos rakas sen jälkeen kuolikin. Paruin usein, mutta oli pakko pärjätä.

Jatkosodassa toimin taas sairasjunassa, sain töistä reilun kuukauden lomaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt lähtö Tiuruniemen sairaalaan, jonne tuotiin Maaselästä 400 potilasta. Haimme Mechelininkadulta aamuyöstä sairaalatarvikkeita. Juna lähti aamutuimaan eduskuntatalon edestä. Sitä ratapätkää ei enää ole olemassakaan."

Alli Brotherus, 93 

"Ilmataistelu käytiin silmiemme edessä" 

"Olen kotoisin Makslahdesta Karjalankannakselta. Aloitin pikkulottana 1939. Olin juuri täyttänyt 15 vuotta ja pääsin lääkintäkurssille, jossa teimme muun muassa sidetarpeita vanhoista lakanoista. Äitinikin oli lotta ja nuorempi sisareni pikkulotta. Kotona oli lisäksi 7-vuotias pikkuveljeni.

Kun sota syttyi, Makslahden alueesta tuli sotatoimialuetta. Siviiliväestö ei voinut enää poistua paikalta junalla. Niinpä lähdimme Makslahden satamasta hinaajan vetämällä proomulla Vironlahdelle. Sieltä matka jatkui Pohjanmaalle, jossa isoisäni luokkatoveri toimi eräässä kunnassa kirkkoherrana. Viipurissa asuvien isovanhempienikin piti tulla sinne, mutta isoäitini oli kompastunut eikä kyennyt heti matkustamaan.

Me pikkulotat autoimme monissa tehtävissä, olimme muun muassa siltavahteina Ähtävänjoella. Isot lotat ompelivat lumipukuja. Myöhemmin muutimme Haminaan.

Jatkosodan alkaessa olin 17-vuotias ja iso lotta. Toimin ilmavalvontatehtävissä. Sodan mieleenpainuvimman hetken koin Vehkalahden puolelle rakennetussa ilmavalvontatornissa hälytyksen tullessa. Haminan taivaalla pyöri vihollisen koneita, ja Utista tuli omien koneita. Ilmataistelu käytiin siinä silmiemme edessä.

Toimin ilmavalvontalottana vuoteen 1943, aina siihen saakka, kun pääsin opiskelemaan."

Helmi Kotkanen, 92 

"Märkivät silmät jäivät mieleen" 

"Aloitin työt lääkintälottana sotasairaalassa 18-vuotiaana. Kaikki kuopiolaiset koulut oli muutettu sotasairaaloiksi. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän, mutta parhaamme teimme.

Raskain oli kesä 1944. Oli hirveä helle. Yhtenä yönä hoidettavakseni tuli sotilas, joka oli menettänyt molemmat jalkansa reiden korkeudelta, vasemman kätensä olkavarresta sekä molemmat silmänsä. Sotilas kertoi, ettei hän voi silmäkuopistaan tulevan pahan hajun vuoksi edes vettä juoda. Aloin tyhjentää hänen märkiviä silmäonteloitaan. Hoitotoimien ansiosta hän rauhoittui ja jäi tyynenä ja tyytyväisenä odottamaan seuraavaa päivää ja kirurgien käsiin pääsemistä.

Potilaat käyttäytyivät aina kauniisti meitä lottia kohtaan. Kerran löysin taskustani kirjeen, jossa nuori vänrikki valitti yksinäisyyttään. Kiitin häntä hymyillen kirjeestä, siinä kaikki.

Sodan jälkeen pääsin sairaanhoitajaopistoon."

Aira Kojo, 86 

"Evakot saivat meiltä luusoppaa" 

"Vietin lapsuuteni varuskunnassa Lappeenrannassa. Jo talvisodan ensi pommitukset toivat seudulle mielettömästi evakoita. Heidät majoitettiin Peltolan koululle. Monilla oli kassi tyynynään, peittoa ja patjaa ei ollut kenelläkään. Keitimme heille koulun keittiössä luusoppaa.

Kun pommitukset lisääntyivät, perheemme evakuoitiin erään toisen perheen kanssa pieneen kesämökkiin Merenlahden alueelle. Muutaman päivän kuluttua tumma hahmo hiihti jäällä meitä kohti. Pappi tuli kertomaan, että toisen perheen mies oli kaatunut.

Kun pakkaset kiristyivät joulukuussa 40 asteeseen, pääsimme erääseen taloon. Nukuimme lattialla ja osallistuimme talon töihin. Kotimme oli pommitettu asumiskelvottomaksi. Jatkosodan aikana siirryimme Mäntyharjulle, sieltä Haapamäellä, Toijalaan, Kyröön, Turkuun ja Karjaalle. Joka paikassa tarvittiin meitä pikkulottia isojen avuksi."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2017.

Suomen lotat

  • Lotta Svärd oli vuosina 1920-1944 toiminut suomalainen naisjärjestö, joka perustettiin suojeluskuntien tueksi. Nimen järjestö sai Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta Lotta Svärd.
  • Lottien tehtävät oli ryhmitelty jaostoihin, joita oli seitsemän: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto, toimisto- ja viestijaosto, keräys- ja kanslia-jaosto sekä kenttälotat.
  • Toimintaan osallistuminen oli vapaaehtoista. Sotavuosina 1939-44 aikana sotarintamalottina toimi 13 000 naista, kotirintamalla 50 000. Pikku-lottia eli lottatyttöjä oli vuonna 1944 lähes 52 000.
  • Järjestö lakkautettiin Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla