– Uskallanko jo sanoa, että hyväksyn itseni, Anneli nauraa.
– Uskallanko jo sanoa, että hyväksyn itseni, Anneli nauraa.

Lääkäri Anneli Vainio tietää, että kivusta on tärkeää puhua. Ammattikunnaltaan hän toivoo enemmän kärsivällisyyttä.

Ohi ovat: 70-vuotissynttärit trampoliinipuistossa. Työvuodet sairaalassa, saattohoitokodin ja kipuklinikan johtajana. Kaksi avioliittoa, joista jälkimmäinen päättyi vuosi sitten. Se oli 20 vuotta kestänyt romanttinen seikkailu kaukomatkoineen ja linnan rakentamisineen, mutta kesti huonosti arkea ja vanhenemista.

Anneli Vainio tiskaa, sillä puuhatessa on helppo jutella. Nyt hän on palannut Suomeen ja kesämökilleen Kemiön saarelle.

Löytökoira Roosa saa nyt paljon huomiota, samoin lastenlapset ja ystävät. Lisäksi Anneli laulaa kuorossa, soittaa pianoa ja kirjoittaa kirjaa. Jopa netin seuranhakupalvelu on kokeilussa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Anneli innostuu herkästi uusista asioista, kuten trampoliinisynttäreistä. Parhaat kaverit ja lapset perheineen tulivat mukaan pomppimaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Oma äitini piti hauskaa vain ystäviensä kanssa, minulle ja sisarelleni hän oli vakava ja ankara.

Uppsalan piispan jalanjäljillä

Anneli valitsi ammatin toteuttamalla isänsä, Kokkolan Hankkijan konttorinjohtajan toiveen. Isä olisi halunnut lääkäriksi. Elettiin 1960-lukua ja Annelista tuntui, että koko Kokkolan kaupunki olisi pettynyt, jos luokan priimus olisi valinnut jotain muuta kuin opinnot lääketieteellisessä, oikeustieteellisessä tai teknillisessä korkeakoulussa.

– Kiltti esikoistytär hylkäsi haaveensa iskelmälaulajan urasta ja otti tavoitteekseen ihmisten pelastamisen. Tunsin, että olin henkilökohtaisesti vastuussa muiden kivuista, Anneli sanoo.

Hyvänä ihmisenä oleminen on mahdoton laji. Sen Anneli oppi työnohjaajaltaan Martti Siiralalta, joka tapasi kertoa tarinaa Uppsalan piispasta.

Eräänä sunnuntaina piispa heräsi siihen, että tunsi itsensä hyväksi ihmiseksi. Raamatun mukaan sellaista ei pidä tuntea. Niinpä piispa koki syyllisyyttä. Niin tuntiessaan hän ajatteli taas olevansa hyvä ihminen, kunnes havahtui. Sellainen tunnehan on syntiä.

Tarina upposi Anneliin. Hän oli alkanut uskovaiseksi Alavieskan kristillisillä teinipäivillä.

– Polvillaan täytyi anoa syntejä anteeksi jo 15-vuotiaana. Se oli henkistä väkivaltaa. Kun olin lähdössä opiskelemaan, lestadiolaiset ja viidennen herätysliikkeen kannattajat hermostuivat itse ompelemastani punaisesta puserosta.

"Päivän hoidettavat olivat yksi keuhko ja kaksi tyrää."

Nuori opiskelija etsi oman tapansa elää ja uskoa. Aamurituaaleihin kuuluu yhä radiosta kuunneltu hartaus kello seitsemän uutisten ja sään jälkeen.

Lapsuudesta jäi elämään myös monta virttä ja raamatunkohtaa.

– Ne pulpahtavat mieleen, kun hätä on suurin.

Hätä oli suuri esimerkiksi silloin, kun huonokuntoinen potilas kuoli vasta valmistuneen anestesialääkärin käsiin leikkaussaliin.

Onko ihmiselle aikaa?

Vuorossa on mansikoiden perkuu. Kannat irtoavat, samoin kielenkannat.

– Nuorena lääkärinä minua hämmästytti, kun potilailla ei ollut nimiä. Päivän hoidettavat olivat vaikkapa yksi keuhko ja kaksi tyrää. Vuodatin päiväkirjaani, miten ihminen oli hengityskoneessa tajuissaan, mutta osastokierrolla olevat lääkärit eivät tervehtineet häntä. Heitä kiinnosti vain nesteytys ja pissan määrä.

1970–80-luvuilla lääkärit eivät näyttäneet myöskään surevan epäonnistumisia. Virheille naurettiin. Jotkut halveksivat Annelia, koska hän kävi katsomassa varsinkin nuoria potilaitaan myös leikkausten jälkeen.

– Onneksi nykylääkäreitä opetetaan kohtaamaan potilaita. Toisaalta nykyisin terveydenhuollon johtaminen on eriytynyt käytännöstä. Talouskoulutuksen saaneilla johtajilla ei ole tietoa työn arkisista pulmista.

Anneli juhli synttärinsä Rush-trampoliinipuistossa Helsingissä.
Anneli juhli synttärinsä Rush-trampoliinipuistossa Helsingissä.

Annelin mielestä terveydenhuollon työntekijöistä ei pidetä tarpeeksi huolta. Monet asiat hoidetaan nykyisin kalliimmin, tehottomammin ja vieläkin epäinhimillisemmin kuin ennen.

59-vuotiaana kuolleelta teologilta Martti Lindqvistiltä Anneli kertoo oppineensa viisauden: suurin osa tärkeistä ihmisarvoon liittyvistä kysymyksistä ratkaistaan yksinkertaisissa perushoitotilanteissa.

Hyvä lääkäri on lääke

Annelin väitöskirja syöpäkivun hoitokäytännöistä valmistui 1990, ja niihin aikoihin syöpäjärjestöt pyysivät häntä perustamaan saattohoitokotia.

Siihen aikaan parantumattomasti sairaiden hoitoa kutsuttiin terminaalihoidoksi. Yhdyssanan alkutavuista tuli nimi Terhokoti.

Kivun ja kuoleman kohtaaminen, mieluummin päin kuin pakoon, on Annelin ohjenuora.

Anneli muistaa, miten Terhokodin henkilökunta joutui miettimään, miten suhtautua potilaan toiveeseen, ettei hän halua puhua elämänsä loppumisesta kenenkään kanssa. Se piti hyväksyä.

"Vaivoista valittaminen on hyödyllistä." 

Hoitajien ja Annelin piti myös pohtia, kuinka paljon kuolemansairaan on hyvä tietää siitä, mitä tuleman pitää. Ihmisen kyky ottaa vastaan vaikeita asioita on yksilöllinen.

– Lääketiede ei pysty parantamaan kaikkia, mutta vanha totuus on, että lääkäri on lääke. Vaivoista valittaminen on hyödyllistä. Meillä lääkäreillä vain on taipumus kärsimättömyyteen. Alamme selostaa, keskitymme omaan itseemme. Pitää osata kuunnella, ja siihen tarvitaan aikaa.

Lääketieteeseen kuuluu hallinnan pyrkimys. Saattohoidossa ihmisen hemoglobiini- tai kolesteroliarvo ei ole enää olennainen asia. Tärkeämpää voi olla istua sohvalla ja katsoa yhdessä valokuvia.

Kipupotilailleen Anneli suosittelee Helena Mirandan kirjaa Ota kipu haltuun, jossa neuvotaan läsnäoloharjoituksia. Jos potilas odottaa jonkun toisen ihmisen pysäyttävän kivut, hän joutuu ehkä odottamaan hautaan asti.

Anneli puhuu myös lääkärin läsnäolon merkityksestä. Hän kertoo entisestä esimiehestään, joka sanoi opiskelleensa kolme vuotta psykoterapiaa, jotta ymmärtäisi olla läsnä ja pitää "turpansa tukossa", kun edessä on kärsivä ihminen.

Tyttäriään äiti ei ole aina malttanut kuunnella.

– Siitä minulla on huono omatunto. Mieluummin lähdin kotoa töihin, päivystykseen, jumppaan tai kavereiden kanssa elokuviin ja kaljalle.

Aikuisista tyttäristä yksi on arkkitehti, toinen psykiatrinen sairaanhoitaja ja kolmas johtaa it-yritystä. Heistä kasvoi kunnon ihmisiä, vaikka äiti oli kaukana ihanteellisesta punaposkisesta pullanpaistajaemosta.

Kerran tytär sanoi nukkuvansa kesämökillä parhaiten äitinsä vuoteessa. Anneli kertoi miettineensä, antaisiko vallata sänkynsä viikonlopuksi. Ei antanut ja suosittelee puolensa pitämistä kaikille muillekin.

Kuudelle lapsenlapselleen Annelilla on ollut enemmän aikaa.

"Selkä- ja niskakivuista kärsivät aina väsymättömät suorittajat, eivät hunsvotit."

Mansikoita riittää. Pitää etsiä lisää purkkeja.

Tyttäriään ajatellessaan Anneli muistaa nykynaisen elämän vaativuuden.

– Vastaanotollani kivuista valittavat keski-ikäiset naiset, jotka tuntevat riittämättömyyttä. Heillä on vaativa työ, vaativa puoliso ja vaativat lapset, ja lisäksi ehkä sairaat vanhemmat.

Ainoa, joka joustaa, on nainen itse. Juuri näihin väsymättömiin suorittajiin iskevät selkä- ja niskakivut. Niska kipeytyy Annelin mukaan vain huolellisella ihmisellä, ei koskaan hunsvotilla.

Kokeneena lääkärinä hän sanoo, että jos nainen 35-40-vuotiaana ohittaa omat tarpeensa, 60-vuotiaana uhkaavat ylipaino, diabetes tai korkea verenpaine.

– Jokaisella lapsellani on kaksi lasta, esikoisella Niinalla Aimo ja Aava, Anneli kertoo.
– Jokaisella lapsellani on kaksi lasta, esikoisella Niinalla Aimo ja Aava, Anneli kertoo.

Kuolema silmästä silmään

Jos tuntee, että on elänyt, kuolemassa ei ole pelättävää. Jos on kieltänyt itseltään elämän, kuoleman raja voi olla tuskallinen lähestyä.

– Sellaista kuolemaa en toivo kenellekään, Anneli sanoo.

Ihmistä on tärkeää auttaa tulemaan omaksi itsekseen ennen kuolemaa. Tämä Annelille läheinen ajatus on Cicely Saundersin, joka oli lempeää saattohoitoa kannattavan Hospice-liikkeen perustaja.

Kuoleman edessä jokainen on yhtä alaston. Käsillä on tilinpäätös, jonka jälkeen punnitaan enää ihmisen kyky päästää irti.

"En halua tavata yhtään vanhusta, joka toivoo armokuolemaa, koska hänen hoitopaikkansa on liian kallis."

Terhokodin entinen ylilääkäri ei vastusta eutanasiaa eli armokuolemaa sinänsä, mutta ihmettelee, mikä komitea sellaisesta voi päättää maassa, jossa ei ole perhelääkärijärjestelmää eikä hoidon jatkuvuutta ole turvattu.

– En halua tavata yhtään vanhusta, joka toivoo armokuolemaa siksi, että hänen hoitopaikkansa kuukausimaksu on 6 000 euroa ja jokainen elinpäivä syö lasten tulevaa perintöä. Toivon itsekin turvallisuuden tunnetta siitä, että minua hoidetaan, kun en enää hallitse elämääni.

Tilastollisesti suomalainen kuolee yhä vanhempana ja viettää loppuvuotensa eri paikoissa. Pahimmillaan ihmistä pallotellaan hoitopaikasta toiseen vielä viimeisinä elinpäivinä.

– Arvokkaan vanhuuskuoleman eteen on vielä paljon töitä tehtävänä.

Kahtatuhatta kuolevaa potilasta hoitaneen Annelin mielestä kuolemaa ei ole terveellistä ajatella liikaa. Hänestä on parempi turvautua kuoleman vastavoimiin: iloon, lapsenlapsiin, lemmikkiin.

Anne Fried sanoi haluavansa tietää, mitä kuolemassa tapahtuu. Tove Jansson uskoi, että kuolema on yllätys, ja toivoi, että se on iloinen yllätys.

Anneli kasaa mansikkapurkit pinoiksi ja laskeutuu tikkaat maakellariin, jossa on pakastinarkku. Marjat täyttävät ison osan siitä.

– Kyllä näillä yhdestä talvesta selviää.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 16/2017.

Anneli Vainio

Syntynyt: Uudessakaupungissa 1947.

Työ: Lääketieteen tohtori, Terhokodin ensimmäinen johtaja, eläkkeellä, kirjoittanut lukuisia oppikirjoja ja kirjoja elämästään.

Perhe: Kolme aikuista lasta, kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Kuoro, soittaminen, liikunta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla