Ullan ja Urpon kirjeenvaihto kertoo sota-ajan uskomattoman rakkaustarinan – naimisiin mentiin 900 päivän kirjoittelun jälkeen

Rakkaus mainitaan ensimmäisen kerran seitsemännessätoista kirjeessä.

Silloin sotamies Urpo Mäntylä lopettaa kirjeensä neiti Ulla Viljaselle näin: Ulla rakas, parhaimmat tervehdykseni ja voi mitä parhaiten.

Kirje on päivätty sunnuntaina 14.9.1942. Urpo on juuri täyttänyt 19 vuotta, ja Ulla on samanikäinen.

Rakkaus mainitaan ensimmäisen kerran syyskuussa 1942.

He ovat tavanneet ohimennen maatalouskerhossa kotipitäjässään Köyliössä. Urpo on lähtenyt sotapalvelukseen tammikuussa 1942. Saman kuun lopulla hän ehdottaa Ullalle kirjeenvaihtoa.

Kun rakkaus syyskuussa mainitaan, Urpon toinen kotiloma on juuri päättynyt. Suomi ja Neuvostoliitto ovat jatkosodassa.

Paluumatkalla sotaväkeen Urpo kiipeää junavaunun tavarahyllylle katonrajaan nukkumaan.

Olo on haikea: Kuinka mielelläni olisin ollut vielä Sinun kanssasi vaikka vaan yhden illan enemmän. Ulla, olen kuvitellut ja haaveillut kauan että näin olisi joskus. Nyt olen onnellinen, sillä tiedän, että Sinuun voi luottaa.

Kolmen sotavuoden aikana Urpo kirjoittaa Ullalle satoja kenttäpostikirjeitä, ja saa aina vastauksen. Viimeiset kirjeistä on osoitettu rouva Ulla Mäntylälle.

Monta kirjettä kaalintaimista

”Heipä hei!” aloittavat Ulla ja Urpo kirjeensä toisilleen aluksi, sotakeväänä 1942.

Ulla hyvä! Hyvä Urpo. Parhaat terveiseni. Hauska saada kotipitäjästä kirjeitä.

Nopeasti heidän tekee mieli kirjoittaa toisilleen yhä enemmän. Työ tuntuu sopivalta aiheelta, kun tunteista ei voi vielä puhua.

Ulla asuu pientilalla äidin, isän ja siskon kanssa, kuusivuotinen kansakoulu on käyty. Kotona riittää hommaa, ja lisäksi Ulla on lasten ja nuorten maatalouskerhon kerhoneuvoja.

Hän raportoi kerhonsa asioista. Herneen-siementä on saatu 250 kilogrammaa. Kaalintaimet ovat sirkkalehdellä ja onnistuvat kyllä.

Ulla raportoi kirjeissä maatalouskerhon asioista. Urpo ei kyllästy.

Urpo ei kyllästy, vaan haluaa tietää yhä lisää. Onko sikurin kylvöaika jo on mennyt? Kaipa siitä kahvinkorviketta saa?

Tunteet kypsyvät pinnan alla puhumattakin, kun kevät etenee ja kesä alkaa.

Ulla lähettää Urpolle itsestään Kuosmasen Kuvaamossa Raumalla otetun kuvan, vaikka ei se mikkää hyvä ol, mut paremman puuttees.

Kuva ei ole hyvä, mutta menee paremman puutteessa.

Urpo on yhtä vaatimaton: Taidan lähettää tässä erään kuvantapaisen. Älä sentään kovin pelästy, vaikka sellainen apina sieltä kurkisteleekin.

Toisen loman lähetessä Ulla vastaa Urpon tiedusteluun: On meillä puhelin, n:o Yttilä 27. Jos joskus soitat, niin neuvoisin kysymään ”kerhoneuvojaa”, se sopii siinä kohdassa.

Onnelliseksi tekevä sana

Urpo kirjoittaa Ullalle teltoissa, parakeissa ja kasarmeilla ”täältä jostakin”. Ympärillä on paljon vitsejä, tupakansavua, testosteronia ja likaisia pelikortteja.

Kun Ulla ja Urpo alkavat käyttää rakkaus-sanaa, he eivät malta olla käyttämättä sitä usein.

Sotaväen korsuasumuksissa kirjesalaisuus on huono. Kirjeitä tupataan lukemaan toverien kesken ristiin rastiin, luvattakin, koska viihdykettä on vähän. Aivan kaikkea Urpo ei halua muille näyttää.

Ulla on opiskellut kirjekurssin avulla pikakirjoitusta. Kun Urpo kuulee tästä, hän aloittaa saman kurssin. He alkavat kirjoittaa osan kirjeistä pikakirjoituksella. Aika pian Urpo kuitenkin raportoi: Pojat ovat jo juonessa kiinni, että saavat selville, missä on ”rakas”.

Kirjerakkaus on tunnustelevaa. Kun omista tunteistaan rohkaistuu kertomaan, pitää odottaa ainakin viikko, kuinka toinen reagoi.

Urpo hermoilee:

Mahroiks Sää tykät vallan pahhaa siit erellisest kirjeest ko mää oli nin perät dundeelline sillo. Joka tapaukses asia kylläki sillai on, mut emmää ossaa siit kirjoittaa.

Ulla rauhoittelee:

Niin, Urpo, Sinä olet ainoa, jolle olen kirjoittanut sanan ”rakas”. Sanonut en ole ehkä koskaan. Ja jos ajattelen asiaa siten kuin kirjoitat, olen niin, niin onnellinen!

Kotirintamalla ja rintamalla

Ulla ajaa polkupyörällä sateisia kyläteitä postiin ja lainastoon ja on hevonajossa isän apuna kotipellon kynnöissä.

Urpo pystyttää lumiaitaa ja käy vartio-tuureissa joka yö kello kolme. Kun on rauhallista, hän kiikaroi kuuta.

Rintamat Suomen rajoilla pysyvät vakiintuneilla sijoillaan.

Ulla käy siskon kanssa Tampereella. Hän ostaa oksasakset, matkustaa hissillä ja haltioituu täysvalaistusta suurkaupungista.

Urpo tekee Karjalassa metsätöitä palaneessa metsässä. Hänestä tuntuu kodikkaalta ajaa pitkästä aikaa hevosta.

Suomen hallitus pyrkii rauhantunnusteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Urpo pääsee tekemään pitkästä aikaa metsätöitä.

Ulla käy katsomassa ystäväänsä tulirokkosairaalassa ikkunan läpi.

Urpo kunnostaa teitä kelirikon jälkeen ja levittää niille ryhmänsä kanssa päivän aikana 13 kuormaa hiekkaa.

Rauhantunnustelut päättyvät.

Elokuussa 1943 Urpon isä Frans Mäntylä kirjoittaa pojalleen kirjeen.

Jos niin käy sen taudin suhteen niin toivoni olis että sinä pijan järjestät asiasi sen erään kanssa sillä en millään tästä maapaikasta luopuskan sillä onhan koti vanhana kaksin verroi rakkaampi olen tässä piirrellyt huoleni sinulle mutta älä niistä virkkaa mitään kellään

Frans on syntynyt vuonna 1885 ja käynyt vajaan vuoden kiertokoulua. Kirjeestä puuttuvat pisteet, mutta asia tulee selväksi. ”Eräs” tarkoittaa Ullaa, ja ”asiasi” avioliiton solmimista.

Lokakuussa 1943 käydään ostamassa kihlat.

19.10.1943 Ulla ja Urpo matkustavat Poriin ja ostavat kihlasormukset. Heidät vihitään seuraavana kesänä, heinäkuisena sunnuntaina. Urpo kirjoittaa kalenteriinsa ”Vihkiäispäiväni” ja sen alle pikakirjoituksella ”Elämäni ihanimmat päivät”.

Ennen häitään Urpo on ollut kotilomilla kahdeksan kertaa. Hän on täyttänyt kaksi päivää aikaisemmin 21 vuotta, täysi-ikäisyyden rajan.

Nuoret ja rohkeat

Kuinka nuoria Ulla ja Urpo olivatkaan sotavuosina, Kauko Mäntylä miettii syksyllä 2021 äidistään ja isästään. Kuinka rohkeita.

Kumpikaan ei epäröinyt naimisiin menemistä 900 päivän kirjoittelun jälkeen, niin vahva luottamus kirjeiden kautta syntyi. He heittäytyivät suhteeseen ja laittoivat koko elämänsä likoon.

Naimisiin mentiin 900 päivän kirjoittelun jälkeen.

– Toisaalta aika oli erilainen. Sota-aikana koko elämä oli suurta epävarmuutta. Jos rakkauden löysi, siihen halusi sitoutua, Kauko, 68, sanoo.

Kun Ulla ja Urpon suunnittelevat häitä, rintamalla on käynnissä Kannaksen suurtaistelu. Urpo merkitsee muistikirjaansa lyhyesti: Kauko serkku kaatui tykkinsä ­ääreen.

Urpo päättää kirjeensä Ullalle: Rukoilkaamme yhdessä, että Suomi vielä voisi olla vapaana, jatkaa rakentavaa työtään. Ja myös, että me kaksi nuorta saisimme olla siinä hyödyllisinä jäseninä, täyttämässä osallemme tulevaa osaa.

Ulla pohtii sulhaselleen: Sitten olisi ehkä raskaampaa, jos meillä olisi jo oma koti, lapset ja monet muut huolet ja asiat järjestettävänä.

Kirjeet viipyvät matkalla. Joskus ne katoavat. Silloin Ulla herää öisin ja rukoilee unen ja valveen rajamailla.

Samalla etenee arki. Ulla lähettää Urpolle rintamalle kirjekuoria, tomaatteja ja korppuja.

Ulla lähettää rintamalle kirjekuoria, tomaatteja ja korppuja.

– Ulla ja Urpo olivat kaksi aika tavallista nuorta historian murroskohdassa, Kauko ajattelee.

– Olen iloinen, että heillä oli onnen hetkiä, vaikka aika oli mikä oli ja oma rakas oli toisella puolella Suomea.

Laatikollinen kirjeitä, plääh

Lapsena Kauko leikki mielellään kodin vintillä piilosta siskonsa kanssa. Pienessä komerossa oli pahvilaatikko. Lapsille oli kerrottu, mitä laatikossa on: äidin ja isän rakkauskirjeitä sodan ajalta.

– Laatikko jäi tutkimatta. Nyrpisteltiin pikkusiskon kanssa, että rakkauskirjeitä, plääh, Kauko muistelee nyt.

Rakkautta kirjeissä oli, mutta siitä, mitä lomien aikana tapahtui, kirjeet eivät suoraan kerro. Kun kihlaus on jo solmittu, Urpo suunnittelee tapaamista:

Saathan Sinä kotoa luvan, älä sitä epäile. Voisimme olla kerran koko yön rauhassa ja elää vain toisillemme. Emmehän vielä koskaan ole koko yötä olleet yhdessä ja olemme jo toistemme omat kokonaan (vaikkakaan ei virallisesti).

Kirjeiden tunnelma muuttuu läheisemmäksi loma lomalta. Näinkin Urpo kirjoitti:

Saan tuntea rintaani vasten sydämesi rajun sykkeen ja painaa poskeni kuumaa poskeasi vasten. Voi rakkaani, elämä tuntuu joskus niin raa´alta ajatellessa, miten julmalla tavalla se erottaa meidät kaksi.

Myöhemmin, yhteisessä arjessa, Ulla ja Urpo puhuivat rakkaudesta vähemmän ja tekivät töitä enemmän. Oli lapsia ja porsaita ruokittavana ja paljon velkaa.

– Kyllä elämä hioi vähäisemmäksi sen, mitä kirjeissä oli. Ei halattu toisten nähden, saati pussattu. Se ei ollut tapana, ei meillä eikä muissakaan kulmakunnan kodeissa, Kauko sanoo.

– Mutta muistan kyllä sellaisen hyvän mielen hyrinän, joka kotona joskus vallitsi, kun jokin asia oli mennyt hyvin ja edistynyt. Sitten me lapset painelimme taas omiin menoihimme ja leikkeihimme. Ei siinä aikuisten välisiä rakkauksia huomannut.

Haaveiden jälkeen arki

Urpo oli sodassa yhteensä kaksi vuotta, yhdeksän kuukautta ja 24 päivää. Viimeiset neljä kuukautta palvelusajastaan hän oli Ullan vihitty aviomies. Kirjeet kulkivat kuten ennenkin.

Ulla haaveilee: Nyt olen niin onnellinen, sillä tiedän, että Sinä rakas yksin olet sydämeni valtias, ja onnemme on täydellinen, jos kerran saamme olla yhdessä, olla isä ja äiti.

Urpo on samoilla linjoilla: Minä en omalle kohdalleni muuta toivo kuin saada rauhassa elää ja viljellä omaa maatilkkua yhdessä Sinun kanssasi jättääksemme sen sitten hiukan parempana pojillemme.

Viimeisen kirjeen lähettää Urpo 3.11.1944. Sota on loppunut, mutta Urpo ei ole varma, koska pääsee kotiin. Sinne, vaimon luo, hän edellisen lomansa jälkeen ikävöi:

Oli niin kiva tulla aina kotiin, kun vastassa oli iloinen hymy ja jotain hyvää. Ei minulle silti koskaan ole kotoa pois halu ollut, mutta nyt sinne on ihan erikoisvetovoima.

Ulla ja Urpo asettuivat asumaan ja tekemään työtä ensin Urpon kotitilalle Köyliöön. Myöhemmin perhe muutti isommalle maanviljelystilalle Salon seudulle. Ensimmäinen lapsi, Ilkka, syntyi vuonna 1945. Hänen jälkeensä tulivat Paavo, Kauko ja Marja. Sairaus vei kaksi pojista ennenaikaisesti.

1970-luvulla Urpo tutustui reissullaan Neuvosto-Virossa matkaoppaaseen ja aloitti hänen kanssaan salaisen kirjeenvaihtosuhteen. Suhde paljastui useita vuosia kestettyään, kun Urpo ilmoitti haluavansa avioeron. Ullan ja Urpon liitto päättyi maaliskuussa 1981.

Urpo eli uudelleen sota-ajan kirjeenvaihdon ihastumisineen ja rakastumisineen.

– Jälkikäteen ajattelen, että Urpo taisi 70-luvulla elää kuin toisintona sodanaikaisen kirjeenvaihdon ihastumis- ja rakastumisvaiheet. Etsi ehkä ikänsä kaiken jotain, mitä ei voinut saada, Kauko sanoo.

Ulla ja Urpo asuivat eronsa jälkeen yli kaksikymmentä vuotta samalla kylällä. Joskus he tapasivat sattumalta. Urpo avioitui uuden kirjeenvaihtokumppaninsa kanssa, mutta myöhemmin sekin liitto päättyi eroon.

Urpo kuoli 89-vuotiaana, vuonna 2013. ­Ulla eli 96-vuotiaaksi ja kuoli 2019.

Tällaisiakin äiti ja isä olivat

Kun Ulla oli kahdeksankymppinen, hän antoi Kauko-pojalleen säilytettäväksi lapsuudenkodin vintiltä tutun laatikon. Siellä olivat Ullan ja Urpon kirjeet. Ne eivät enää olleet ­sikin sokin, vaan Ulla oli järjestänyt kuoret pystyasentoon.

Kauko ei lukenut yhtään kirjettä. Elämässä oli muita kiireitä: lapsia ja työtä ja arkea.

– Enkä ollut varma, haluanko tietää omista vanhemmistani välttämättä kaikkea sitä, mitä kirjeistä ehkä paljastuisi.

Pari vuotta sitten, Ullan kuoleman jälkeen, Kauko avasi laatikon.

Hän yllättyi siitä, miten huolella ja tarkasti kirjeet oli kirjoitettu. Mustekynällä kirjoitetuissa kirjeissä ei ollut juuri lainkaan yliviivauksia. Kieli oli eloisaa ja vivahteikasta.

Aikuinen lapsi tietää vanhemmistaan lopulta aika vähän.

Ai tuollaisia he olivat silloin, Kauko ajatteli usein kirjoittaessaan kirjeitä puhtaaksi sukulaistenkin luettavaksi.

Yhtä usein hän ajatteli, että myös tuollainen puoli äidissä ja isässä oli. Sitä en ollut tiennyt.

– Aikuinenkin lapsi tietää vanhemmistaan lopulta aika vähän.

Kirjeet antaessaan Ulla sanoi pojalleen: kirjeitä voi lukea vaikka sillä ajatuksella, että niissä on tarina nuoresta rakkaudesta, joka aikansa kesti ja sitten kuoli.

– Hän oli valmiiksi miettinyt, mitä sanoo siinä tilanteessa. Lukuohje oli Ullan hiukan haikea kiteytys: niin siinä kävi.

Kaukon mielestä äiti näytti levolliselta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 24/2021.