Aaro Miilumäen synnyinsaari jäi aikanaan uppeluksiin tekoaltaan alle. 45 vuoden jälkeen hän pääsi viimein käymään kotipaikalla. Hänen äidistään, isästä ja yhdeksästä sisaruksestaan tuli allasevakkoja. 45 vuoden jälkeen hän pääsi viimein käymään kotipaikalla.

Syksystä myrskyttyneen veden seasta nousee pyöreäposkinen kivenmurikka, vaahtopäiden välistä vilahtaa pala karua kalliota: pilkahdus Majanmäestä, Aaro Miilumäen kotisaaresta. Kaikkien vuosikymmenten jälkeen vesi Seinäjoen ja Lapuan alueella sijaitsevassa Hirvijärvessä – nykyisessä tekoaltaassa – on niin matalalla, että saaresta näkyy edes jotakin. Edellisen kerran se oli pinnalla 30 vuotta sitten, epätodellisena kuin kangastus.

Tekoallas pyyhkäisi yli Hirvijärven kylän vuonna 1973. Siinä, missä ennen oli ihmisten kotitaloja, on nyt sinistä järveä ja tulvavalleja. Saari ja rannan tilat jäivät vesimassojen alle. Asukkaat sentään ennättivät alta pois. Heistä tuli allasevakkoja, joista jotkut eivät sopeutuneet pakkomuuttoon koskaan.

Viime kesänä Aaro Miilumäki, 66, kymmenlapsisen perheen kuopus, kotisaaren savusaunassa syntynyt, pääsi kolme kertaa tallustelemaan lapsuutensa kotitantereelle, torsoksi käyneelle kotikummulle.

Viimeinen reissu?

Edellisen kerran mies oli saarella 45 vuotta sitten, purkamassa tupaa vesimassojen alta. Niillä terveillä talohirsillä hänen äitinsä ja isänsä lämmittivät pikkuista asuinmökkiään, jonka he ostivat Seinäjoen Nurmosta.

"Poika tuloo kotia ehkä viimeisen kerran."

Nyt tehdään Aaron neljäs saarivierailu 45 vuoteen, ensimmäinen reissu syysmyrskyssä.

Tuuli heittää tyrskyryöppyjä, vene vaappuu ja on välillä lähteä omille teilleen, mutta Aaro kauhoo vihaisena vellovaa vettä pitkin pohjalaisen sitkeydellä. Reissu tietää rakkoja käsiin, mutta mies ei luovuta: ei jää tuulen kuljetettavaksi. Hän soutaa vimmatusti.

– Poika tuloo kotia ehkä viimeisen kerran, mutta tuloo kuitenkin. 

Niin hän on päättänyt. Hän saa varmaan voimaa myrskymittelöönsä mielikuvista: palauttaa mieleensä ehkä isäpapan hahmon, kun tämä veistää ruuhta iltapuhteina pirtissä. Muistaa, miltä sisarusten leikinmelske kuulosti – ja äiti separaattorin ääressä.

Perille kotiin vaikka silmät ummessa, sen Aaro osaa. Hän on tehnyt matkan tuhansia kertoja.
Perille kotiin vaikka silmät ummessa, sen Aaro osaa. Hän on tehnyt matkan tuhansia kertoja.

Vain voimalat hyötyivät

Kyrönjokea ja Lapuanjokea alettiin valjastaa jo 1958. Monen tekojärven alle ei jäänyt juurikaan ihmisasumuksia, vain suota ja metsää. Vuonna 1962 Nurmon Varpulaan valmistunut allas nielaisi muutaman talon. Jo tuolloin alkoi Hirvijärvellä liikkua huhuja, että siellä jouduttaisiin kokemaan sama kohtalo, vaikka siellä oli enemmän ikivanhaa asutusta. 

Tekoaltaiden rakentamista perusteltiin kuuluisilla Pohjanmaan tulvilla. Jotta niiltä vältyttäisiin jokien alajuoksuilla, vettä alettiin padota ja varastoida.

Kotinsa menettäneet eivät usko tulvaselitykseen. Heistä hyötyjiä olivat voimalat.

Allasevakkoja on tullut muuallakin. Lapin Porttipahdalla lähti 500, Hirvijärveltä ja Varpulasta yhteensä noin sata.

Kotinsa menettäneet hirvijärveläiset ja monet heidän perillisistään eivät usko tulvaselitykseen – tulvia on edelleen. Heidän mielestään hyötyjiä olivat voimalat. Valtio maksoi niille mahtavat, miljoonien altaat.

Asukkaat muistelevat, että heitä Vaasan vesipiirin miehet uhkailivat pakkolunastuksella. Väki alistui. Protestikokouksia ei järjestetty, mielenosoituksista puhumattakaan. Eivät ryhtyneet Aaron vanhemmatkaan Aleksi ja Fanni Miilumäki villekomseiksi tai heidihautaloiksi.

– Allasherrat olivat saaneet jopa aina rohkean isämme pelkäämään. Hän sanoi "notta  jos emmä laita nimiä, niin mitä meille sitten tapahtuu", Aaro muistelee.

Tölli jää tien alle

Aaro oli jo armeijaikäinen ja omillaan, kun vanhemmat alkoivat vuonna 1968 tehdä tosissaan muuttoa saarelta, jossa Aleksi-isän suku oli elänyt vuosikymmeniä. Miilumäet saivat vesipiiriltä pienen korvauksen, eivät muuta. Saaresta ei jäänyt mitään jäljelle. Muille, rannalla asuneille hirvijärveläisille, jäi altaan reunoilta rantamaata mökkitonteiksi.

Aaroa lohduttaa, etteivät vanhemmat joutuneet kokemaan toista pakkomuuttoa.

Rakas kotitalo tarjosi aikanaan turvan ja elannon isälle, äidille ja kymmenelle lapselle.
Rakas kotitalo tarjosi aikanaan turvan ja elannon isälle, äidille ja kymmenelle lapselle.

Miilumäen vanhukset asuivat ostamassaan pikkuisessa torpassa Seinäjoen Nurmossa kuolemaansa saakka. Äiti ei ehtinyt elää edes yhtä vuodenkiertoa sisämaassa, järvettömässä maisemassa. Isäkin eli vain viitisen vuotta. Viimeiseksi taloa asui Eero-veli, joka kuoli kymmenisen vuotta sitten. Siitä saakka tölli on ollut autiona. Pihakin on villiintynyt.

– Tuntuu hullulta, että tämäkin pitää purkaa. Ei tekoaltaan, vaan tien, tai oikeastaan kiertoliittymän takia. Tuskin siitä saatava korvaus riittää edes siihen, että voisi teettää purkutyöt muilla. Itse kai se pitää tehdä, Aaro sanoo. 

Häntä lohduttaa se, etteivät vanhemmat joutuneet kokemaan toista pakkomuuttoa. Ettei heistä tullut vielä tie-evakkojakin.

Maa on pyyhkiytynyt pois

Sää on Hirvijärvellä tänään armoton. Yhtäkkiä Aaro ei näe kotisaarensa rippeitä, mutta jatkaa soutamista. Hän luottaa sisäänrakennettuun kompassiinsa. Onhan hän kulkenut kotimatkan tuhansia kertoja joka säällä ja yön pimeydessäkin.

Kaikkialle täytyi lähteä veden poikki, paitsi matalan veden aikana. Silloin vedestä paljastui niemi. Sitä pitkin piti painella kouluun rospuuttoaikaan, ja silloin oli kierrettävä koko Hirvijärvi. Soutamalla kouluun pääsi paljon nopeammin.

Ei uskoisi, että paikalla on joskus ollut monta rakennusta, ryyti- ja perunamaat.

Nyt tekoaltaassa kelluu turvemättäitä. Ne vaappuvat tuulessa irtonaisina lauttoina.

– Tässä kohtaa oli aikanaan maata. Nyt soudetaan pellon päällä, Aaro selostaa.

Kohta ollaan perillä. Tummassa vedessä näkyy harmaa kalliopläntti. Aarolle se on pala armasta synnyinsaarta, iäksi menetettyä.

Mies kiskoo veneen rantaan, sileälle kalliolle. Tuuli panee paatin vikuroimaan. Ei kai länsivastainen, puuskainen tuuli sieppaa sitä lastuksi lainehille?

Aaro on menettänyt paljon. Lapsuudenkodin, vanhempansa ja viisi sisarusta.
Aaro on menettänyt paljon. Lapsuudenkodin, vanhempansa ja viisi sisarusta.

Aaro harppoo jo saarella, sillä pienellä alueella, joka on paljastunut vesimassojen alta. Ei uskoisi, että paikalla on joskus ollut paksu maakerros, monta rakennusta, ryyti- ja perunamaat. Ruista lykänneen pellon päällä on nyt kuutioittain vesivelliä.

– Koskaan ei halla vienyt perunoita. Järvi piti lämpöösenä. Tekoallas hukutti kaiken.

Ruisleivällä kasvatettu

Aaro tunnistaa edelleen vanhat paikat.

– Tuossa oli navetta. Tuossa savusauna, jossa synnyin. Tuossa kohtaa minä nukuin lapsena ylisängys Eeron-veljen kanssa. Tuossa oli takka. Tässä kesähuone, jossa Raija-sisko tykkäsi nukkua. Äidin separaattorin paikka oli nurkassa.

Kohta Aaro on luetellut kaikkien kymmenen lapsen mielipaikat, isän ja äidin touhutantereet ja leponurkat.

Mies hyppelehtii kiveltä kivelle kuin ruisleivällä ja vastakirnutulla voilla kasvanut pahainen pojankloppi.

– Tuvassa oli orressa aina ruisleipää. Terveydenhoitaja sanoi, etten saa syödä kuin yhyren voileivän päivässä, kun veri oli liian sakiaa.

Hän harppoo juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella olevan talon perustuksilla ja laskee:

– Suunnilleen kymmenen kertaa seitsemän, siis noin 70 neliötä. Harmaa hirsitalo. Isä toi tänne uuteen tupaan äidin 1930-luvun puolivälissä, kun isoisä kuoli. Silloin kaksi vanhinta sisarusta, Heimo ja Raili, olivat jo syntyneet. Sisarusparvesta ensimmäinen on syntyi 1931 ja minä 1948. Olin perheen kuopus, lellipentu.

Koko perhe kesällä 1948. Takarivissä Heimo (vas.), Raili, Jussi ja Taito. Eturivissä Milja, Pirkko, Raija, Fanni-täti sylissään Aaro-kuopus, isä Aleksi Eeron kanssa ja reunimmaisena Kaino-sisko.
Koko perhe kesällä 1948. Takarivissä Heimo (vas.), Raili, Jussi ja Taito. Eturivissä Milja, Pirkko, Raija, Fanni-täti sylissään Aaro-kuopus, isä Aleksi Eeron kanssa ja reunimmaisena Kaino-sisko.

Ruostunut nuoruusmuisto

Kalliosaarella on jokunen veden hioma kivenmurikka, muutama ruosteen syövyttämän esine, vanhan potkukelkan jäännökset, pari Aleksin isän tekemän tiiliskiven murenaa.

Hevosenkengistä Aaron mieleen tulevat hevosen lisäksi lehmät, joita yleensä oli kolme. Niistä riitti maitoa koko perheelle. Ja lampaat, joiden villasta äiti kutoi sukkia joululahjaksi. Joka syksy lahdattiin possu, jonka kaikki osat käytettiin hyväksi. Siansorkat olivat Aaron mielestä erityisen hyviä. Senkin mies muistaa, että kanoja ei voitu pitää. Yritettiin kyllä, mutta ne päätyivät haukan saaliiksi.

Nyt perheen kuopus tutkii ruostuneita esineitä, koppaa maasta käteensä jotakin:

– Tässä on osa ensimmäisen Jawa-moottoripyörän ketjusta.

Ruosteisen patukan saattaa juuri ja juuri kuvitella ketjuksi.

– Mutta ensimmäisillä palkkarahoillani ostin kyllä polkupyörän. Ne markat sain sain kasaan kuorimalla pajuja. Ensimmäinen auto oli Moskvits.

Ensivisiitti peljätti

Vene rytkyy rannassa kalliota vasten. Tuuli pörröttää välillä Aaron tukkaa. Niin teki äitikin – ihminen, joka suojeli katrastaan, syötti ja rakasti. Aaro on nähnyt myös syysmyrskyjä. Ne eivät häntä hirvitä. Siihenkin oli lapsena pakko tottua, että välillä isä pisti koko porukan pihalle.

– Sodassa menetti hermonsa, poika sanoo ymmärtäväisesti.

Nyt, kun saarelle on päässyt, siellä on käynyt muitakin sukulaisia, välillä hyvin surullisissa tunnelmissa. Kesällä hyvästeltiin poisnukkunut Kaino-sisko, mutta siitä Aaro ei tahdo puhua.

"On hyvä, että jälkipolville jäisi tietoa tällaisesta elämästä."

Sen jälkeen kun Aaro menetti lapsuudenkotinsa ja vanhempansa, hän on tehnyt surutyötä viidesti: puolet sisarusparvesta on lähtenyt omille taivassaarilleen. Ja yksi – se yhdestoista – jota Aaro ei ennättänyt tuntea, lennähti sinne jo ihan pienenä.

Hirvijärvessä kelluu turvelauttoja, joita tuuli liikuttaa. Maisema on joka päivä erilainen.
Hirvijärvessä kelluu turvelauttoja, joita tuuli liikuttaa. Maisema on joka päivä erilainen.

Kerran Aaron mukaan saarelle tuli oma Pasi-poika. Isästä oli mukava näyttää esikoiselleen Jawan kettinki, kertoa omaa tarinaansa paikan päällä.

– On hyvä, että jälkipolville jäisi tietoa tällaisesta elämästä, Aaro uskoo.

Piia-tytär ei ole käynyt saarella eikä yksikään seitsemästä lapsenlapsesta. Vaimo Hilkka muistaa hyvin ensimmäisen käyntinsä. Marraskuussa 1967 oli ostettu kihlat ja nuori neito meni sulhasen kotitaloon näytille. Hän sattuu olemaan niitä, joita vesillä olo hirvitti, ja ”peljätti” koko ensivisiitti. Vaan hyvinhän se meni, kun vaappuvasta veneestä selvisi.

Saari uppoaa taas?

Aaro viivyttelee saarella. Ettei vain ennättäisi tulla pimeä. Mutta siihenkin mies on tottunut. Eihän Majansaaressa ollut sähköä eikä öljylamppujakaan poltettu turhan päiten. Takasta hohkasi valoa.

Yö aloitettiin aikaisin. Äiti tuli iltalypsyltä. Isä teki puhdetöitä, rakenteli venettään, yritti päästä irti sotamuistoistaan oman pirtin rauhassa. Aaro ja Eero kipusivat ylisänkyihin.

Kohta kotisaari saattaa olla taas syvyyksissä kymmeniä vuosia.

On aika jättää synnyinsaari. Aaro taistelee tuulen kanssa, joka tahtoisi viedä paattia omia reittejään.

Ehkä jo ensi kesänä Aaro Miilumäen kotisaari on taas veden vallassa.

– Sehän saattaa olla siellä syvyyksissä kymmeniä vuosia. Tämä taisi olla viimeinen reissu, kova urakka näin hurjassa kelissä.

Ehkä Aaro, allasevakko, ei pääse tallustamaan kotimökin perustuksille enää koskaan. Vielä vuosi sitten hän arveli, että synnyinsaari on iäksi uponnut.

Vaikka kaikki maa on huuhtoutunut pois ja saarikin taas uppoaisi, niin tunteet ja muistot ovat nousseet taas syvältä Aaron mielen pintavesiin. Niitä ei upota kukaan.

Syksyinen käynti kotisaarella on viimeinen, Aaro uskoo.
Syksyinen käynti kotisaarella on viimeinen, Aaro uskoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 19/2014.

Aaro Miilumäki

Syntynyt: 1948 Lapualla, asuu Kauhavalla.
Ammatti: Eläkeläinen, työskentelee edelleen satunnaisesti nosturihommissa.
Perhe: Naimisissa, kaksi lasta ja seitsemän lastenlasta.
Harrastukset: Remonttihommat, tanssi, karavaanaritoiminta, moottoripyörät.