Liikutus suolaa seikkailun Thaimaassa

Klik, klik. Piukkapeppuinen koppa­lakkimies pysähtyy kohdalleni. Upean univormun takia minulta ­kestää hetken hoksata, että mies on konduktööri. Teräksisen laitteen napsutus on ilmeisen hauskaa. Klik, klik.

Kaivan taskustani parin euron hintai­sen lipun, jolla matkustaa kolmessa ­tunnissa Bangkokista Kanchanaburiin, 230 kilometriä. Klik.

Muistan Thaimaahan liittyvän häpeäni. Kerron myöhemmin.

Mies jatkaa matkaa huojuvassa vaunussa kuin konduk­töörien thainyrkkeilyryhmän kantava voima. Klik, klik.

Aamuruuhkassa

 Konduktööri ei ole ainoa junassa ­työskentelevä. Hänen perässään tulee kolme Tove Janssonin näköistä, 150-senttistä ateria­myyjää. Ostan pari tulitikkuaskin kokoista riisipakkausta 10 sentillä.

Vastapäätä istuva rouva hihittää. Tapana on ostaa riisin kanssa lihaa ja kastiketta. Ymmärrän vihjeen, kun hän ­viittoo myyjän koria kohti. Possunsuikaleet on pakattu lämpimänä kämmenen kokoisiin muovipusseihin.

Ruokahaluni ei ole vielä herännyt, selitän taputtaen vatsaani. Kello on 7, työmatkalaisten aamuruuhka.

Rouva esittäytyy sairaanhoitaja Krisana Chaipadungiksi. Hän työskentelee ilmavoimissa ja näyttää sormilla olevansa 52-­vuotias, 14-vuotiaan tyttären äiti.

Näytän lasteni ­valo­kuvat, ja Krisana ihmettelee, kuka hoitaa heitä matkani aikana. ­Lasteni isä, olen ­eronnut.

– Kun Thaimaassa erotaan, ei olla enää ystäviä, eikä mies todellakaan hoida lapsia, Krisana kertoo.

Lahjoitan hänelle Matkaopas-lehden. Hän löytää pulleasta käsilaukustaan vaaleansinisen pillin ja vitsailee, kävisikö se vasta­lahjaksi. Käsilaukut lienevät yhtä yllätyksellisiä kaikkialla.

Krisana ojentaa kuparinvärisen amuletin, jossa on Thaimaan kuninkaan kasvot ja kääntöpuolella kolmitorninen pagodi.

– Luopuminen sattuu, mutta haluan antaa sen sinulle, ­matkatoverini toteaa juhlallisesti. Hymyilemme. Liikutun.

Hierontaa!

– Lakastan sinua, ihanaa. Poikatyttö. Viskiä, ­kahvia, vettä, teetä, jäitä, olutta, hyvää päivää, hyvää yötä, huomenta, näkemiin, hei hei, luettelee River Kwai Jungle Rafts -maja­paikan toimitusjohtaja suomeksi.

Miehen etunimi on Bee, ja katsellessaan viidakkobaarissaan Finlandia-vodka­pulloa hän miettii, miksi pitää suomalaisista. Me emme valita, olemme helppoja ja kaikki on ok.

Vajoan kahdeksi tunniksi hieroja­naisen käsiin. Päänahka, kasvot, selkä ja jalkapohjat näpelöidään 900 bahtin, reilun 20 euron hintaan. Hoitotila on avoin aula ravintolan vieressä. ­Patjoja on lattialla kymmenkunta vierekkäin. Ei ehkä ergo­nomian riemu­voitto hierojan näkökulmasta.

Lepään. En muista edes pelätä hyttysiä, jotka valoisaan aikaan levittävät dengue­kuumetta, pimeässä malariaa.

Australialainen pariskunta rohkaisee minua ­hyppäämään Kwaijokeen. Niksi on pitkä loikka, ettei tömähdä virran ­voimasta heti takaisin laituriin. Ilman kannustusta en uskaltaisi. Näin sentään krokotiilin joenrannalla vain
kilometrin päässä uimapaikastani. Saalistaessa siitä näkyvät kuulemma vain silmät ja sieraimet. En näe ylimääräisiä silmiä tai sieraimia kovin lähellä.

Hyppyni kantaa. Vesi on lämmintä. Kellun virrassa visertävän ja eloisan pääskyparven alla. Liikutun.

Pimeys putoaa iltakuudelta. Ennen sitä ehdin kietoa ­vuoteeni hyttysverkkoon kuin vakuumipakkaukseen. Sähköä ei ole.

Yö viidakossa tuoksuu  lampun kerosiiniltä, hyttys­myrkyltä ja homeelta. Kosteus iskee bambuverhoiltuihin majoihin kuin vasara. Suihkuvesi valuu lattianraosta jokeen, vessajätökset ­talletetaan ponttonisäiliöön kelluvan hotellin alle.

Päivälliseksi on tuhteja curry- ja chilimaustettuja liha- ja kasvis­pöperöitä riisin kera. Singha-oluen nauttiminen laimentaa hieman pelkoani sairastua trooppisiin tauteihin.

Viidakkohotellin iltashow'sta vastaa Burmasta paennut mon-heimo, jonka väki palvelee päivisin asiakkaita ­hotellin ravintolassa. Ryhmän ilmaisuvoimaisin tanssija on kolme­kymppinen mies, joka sattuu aamuksi lähtölaiturille
nostamaan laukkuani pitkähäntäveneeseen.

– Jokainen haluaa olla hyvä ihminen, hän muistuttaa ja ­nostaa kätensä rinnalleen thaitervehdykseen. Liikutun.

Ratsaille!

Norsun nimi on Akeo. Se on 36-vuotias ja painaa kolme­tuhatta kiloa. Sen korvat ovat pienet, takaa vaaleanpunaiset.

Korvat ovat norsun herkin alue, ja kuljettajanuorukainen käyttää tietoa armotta hyväkseen. Hän potkii varvastossuillaan eläintä jatkuvasti korvan taa ja komentaa samalla äkäisesti.

Matkailijalle norsuratsastus on tehty helpoksi. Nousemme kyytiin korokkeelta. Parikseni tulee ruotsalainen Anders. Olemme neljän metrin korkeudessa, edessä heiluu ­heiveröinen turvavyö. Istuimena on rautatangosta ja laudasta kyhätty kehikko.

– Kuin merenkäyntiä, Anders tulkitsee tunnetta. Kuljettaja ajaa yllättäen poimimaan kukkia ihmeköynnöksestä. Hän alkaa kuin salaa väkertää kukista jotakin. Tiheässä pusikossa hän ojentaa ujosti minulle – kukkahatun. Kauneimman näkemäni.

Kuljettaja-floristimme haluaa olla myös valokuvaaja. Hän ehdottaa, että Anders tulisi hänen paikalleen. Anders ­kieltäytyy. Ruotsalaisen miehen sisu, sehän tiedetään.

Ujuttaudun siis ­norsun lapaluiden päälle. Kuskimme valokuvaa meitä loppumatkan. Istun niin kevyesti kuin suinkin.

Vaistomaisesti puhun Akeolle suomea: kutsun saunaan ja uimaan Espooseen, ­kerron ­lapsistani ja haaveestani käydä Kuusamossa. Varon osumasta ­eläimen korviin pikkuvarpaallakaan.

Norsu ymmärtää kaiken. Liikutun.

Polkupyörällä buddhan patsaalle?

Miksei. ­Hyppään Trek-maastopyörän satulaan Ayutthayassa, entisessä pää­kaupungissa. Oppaan paidassa lukee: Find yourself. Löydä itsesi.

Okei, yritän.

Alku on lupaava. Buddhan lisäksi koko temppelin väki hymyilee, kun sytytän suitsukkeen väärästä päästä. Vien alttarille pyhän lootus­kukan nupun. Näen sellaisen ensi kertaa. Onpa kaunis.

Opas kertoo buddhalaisuuden olevan yksinkertainen oppi ­ihmisen onnellisuudesta. Sääntöjä on viisi: Älä tapa. Älä varasta. Älä petä. Älä valehtele. Älä sumenna mieltäsi, suomeksi: ei viinaa. Thaimaa ­tuntuu olevan hyvässä uskossa.

Temppeleitä on monta. Pyöräilemme parin kilometrin ­väli­matkat, ja reissua säestää lintukonsertto. Eräs eloisasti ­laulava siivekäs lentää luokseni. Otan siitä kuvan ja saan Facebookin Kysy luonnosta -ryhmästä ­tunnistusapua.

Kyseessä on piha­maina. Se oppii jopa matkimaan ihmisen puhetta. Mietin, oppisiko se suomea.

Viimeisen aamun uroteko on herätä aamuviideltä. ­Kävelemme ­huteran bambusillan yli mon-kylään katsomaan munkkien kulkuetta ja antamaan heille syötävää, niin kuin tekevät muutkin Sangkhlaburin asukkaat.

Tulee mieleen joulukirkko, paitsi että munkit ruokitaan joka aamu. Tänään 5.12. on isänpäivä ja kuninkaan syntymäpäivä, joten liikkeellä on tavallista enemmän ihmisiä.

Kauhon riisiä munkkikulkueen jokaiselle munkille. Tärkein munkki kulkee kärjessä. Viimeisimpänä tulee ekaluokkalaisen ­ikäinen munkkikokelas, jolle riittää minulta enää  pari jyvää.

Hävettää ja muistan toisenkin häpeäni: en ollut koskaan ­aikaisemmin käynyt Thaimaassa. Nyt olen. Liikutun.