Grand Canyonista punapuiden juurelle
Monument Valley tunnetaan John Fordin lännenelokuvista.
Monument Valley tunnetaan John Fordin lännenelokuvista.

Bussimatkalla Kalifornian, Arizonan, Utahin ja Nevadan läpi näkee järisyttäviä kanjoneita, satametrisiä puita jasekopäisen aavikkokaupungin.

Autonkuljettajamme Ron on aito lännen­mies. Päässä stetson ja jalassa kuluneet cowboy-saappaat. Polvet ja kädet ovat koukussa kuin mies olisi koko ajan valmiina vetämään ­coltin kotelosta. Ron ei puhu paljon ja jos puhuu, niin ­matalalla ­möreällä äänellä. Aamuisin ja ­tauoilla hän polttaa pitkän ­paksun ­sikarin.

Kun Ron parkkeeraa bussimme tauolle Palm Springsin erämaakaupungissa, muistan, että tänne pakenivat Hollywoodin hälinää myös Bob Hope, Frank Sinatra ja Elvis Presley.

Me jätimme taaksemme Los Angelesin miljoonakaupungin aamulla aikaisin, kun Ron poimi meidät bussiinsa ja karautti kohti itää.

Jättikaktusten seassa

Ylitämme Colorado-joen ja olemme Arizonassa. Sonoran aavikko jatkuu silmänkantamattomiin. Tuulipilviä, tummia kallioita, ankaran vihamielinen maisema. Piippu­kaktukset kukkivat, 10–15 metriset saguaro- eli jättikaktukset ovat lajissaan maailman suurimpia.

Täällä ei ihmisen uskoisi elävän. Alkuperäisheimot ovat kuitenkin majailleet aavikolla jo tuhansia vuosia. Nykyään Arizonan pinta-alasta neljännes on intiaanireservaattina. ­Alueen navajo-heimolla on oikeus kasinotoimintaan, ja lisäksi he ansaitsevat turismilla ja käsitöillä.

Aavalle aavikolle on heitelty taloja sinne tänne. Pihassa on vanha pick-up-lava-auto ja tuulimylly pumppaamassa vettä. Pysähdymme intiaanien pyörittämään hampurilaispaikkaan keskelle-ei-mitään.

Phoenixin miljoonakaupungin kupeessa on Scottsdalen pikkukaupunki. Sen kaunis, matala arkkitehtuuri jäljittelee muinaisten pueblo-intiaanien asumuksia.
Illalla country & western -illanvietossa ihmiset tanssivat rivitanssia.

Paksu pihvi ja punaviini maistuvat, jälkiruoaksi on omenapiirakkaa. Aurinko laskee, ja jättikaktukset kuvastuvat siluetteina punaista taivasta vasten.

Maisema hiljentää

Matkalla pohjoiseen, kohti Sedonaa, saavumme ­ylängölle. Kaktuksien tilalle tulee valtavia katajametsiköitä. Sedonassa näemme ensi kerran mahtavia punaisia kallioita. Tämä on hopi-intiaanien reservaattia. Hopit tekevät kauniita hopeakoruja ja keramiikkaa.

Oak Creek -kanjonin jyrkkää serpentiinitietä pitkin ­noustessa punaiset kallioseinät ja jykevät männyt reunustavat kulkuamme. Maassa ja kallioilla on vielä lunta.
Lopulta saavumme Coloradon ylätasangolle. Pian tulee ­vastaan parkkipaikka ja matala bungalow-hotelli. Kävelen kymmenen metriä ja kerta kaikkiaan mykistyn: edessä ja ­alapuolella avautuu Grand Canyon.

Maisema on huikeampi kuin olen koskaan kuvitellut, ­hiljaisuus rikkumaton. Haukkakin liitelee äänettömästi. Kyllä Grand Canyon kuuluu maailman suurimpiin luonnonihmeisiin. Kilometreissä mitattuna se on noin 450 pitkä, kuusitoista leveä ja puolitoista syvä.

Maisema on huikeampi kuin olen koskaan kuvitellut, ­hiljaisuus rikkumaton.

Monivärisissä kalliokerrostumissa on säilynyt paras todistus­aineisto maapallon geologisesta historiasta. ­Alimmat kerrokset ovat 350 miljoonan vuoden takaa maapallon ­menneisyydestä. Niistä löytyy vain alkeellisimpien meri­eliöiden, simpukoiden ja trilobiittien fossiileja.

Kävelen kanjonin reunalla ja odottelen auringon­laskua. Kanjonin seinämät ovat kerrostuneet eri kivilajeista, kuten kalkki- ja hiekkakivestä sekä basaltista. Kun valo osuu ­niihin, ne hohtavat eri väreissä. Näen sinistä, violettia, roosaa ja karmiinin­punaista. Keltamänty, pinus ponderosa, lajitovereineen reunustaa maisemaa kuin varjo­kuvina.

Aamulla sää on viileä, auringonnousu unohtumaton. ­Maisemia tekee mieli katsoa kauan, mutta Grand Canyonissa voi myös patikoida, ratsastaa, pyöräillä, harrastaa kosken­laskua ja lentää kuumailmapallolla tai helikopterilla.

Kanjonihurmiossa

Monument walley tunnetaan John Fordin ohjaamista lännenelokuvista. Rannattomasta, puuttomasta erämaasta kohoaa jyhkeitä punaisia hiekkakivitorneja. Mielessäni John Wayne ratsastaa hurjaa vauhtia ratsuväkensä kanssa ja ­intiaanit kailottavat sotahuutoaan.

Navajo-opas kertoo laaksosta, joss näkyy navajonaisia lammas­laumoineen. He kehräävät itse langat, värjäävät ne kasviväreillä ja kutovat kangaspuilla upeita ryijyjä.

Yövymme Pagen pikkukaupungissa. Aikaisin aamulla ajamme maastoautolla pitkin kuivaa joenuomaa antilooppi­kanjonille. Pääsemme näin kuivana aikana kävelemään ­kanjonin pohjalle hiidenkirnujen läpi.

Paikoin kanjoni on vain puoli metriä leveä, valo siivilöityy kauniisti aukoista ylhäältä. Vesi ja hiekka ovat yhdessä hioneet näkyviin ­käsittämättömän hienoja muotoja.

Saluunan näköinen majapaikka

Aamulla ylitämme Glen-kanjonin padon Utahissa. Padon yläpuolella kanjoni on laajentunut Lake Powell -­järveksi. Mormonit, alueen ensimmäiset valkoiset asukkaat, ovat syvällisesti vaikuttaneet uskonnollaan ja perinteillään Utahin osavaltion elämään.

Kanabin kaupungin pohjoispuolella avautuu Bryce Canyon. Coloradon tasangolla tuuli, vesi ja jää ovat ­kaivertaneet ­maisemaan hämmästyttävän amfiteatterin. Kivipilarit ­vaihtelevat kooltaan ja muodoiltaan sekä hehkuvat oranssin, vaalean­punaisen ja okran värisinä.

Yövymme yli satavuotiaassa Rybyn majatalossa, josta tulee mieleen saluuna. Myytävänä on kaikenlaista lännen­tavaraa Winchester-kivääristä alkaen. Kadun varressa on vielä ­pystyssä vanhoja lännenelokuvien kulisseja.

Zionin kansallispuiston näyttävin osa on lähes kilometrin syvyinen kanjoni, jonka Virginjoki on uurtanut kallioon kolmen­toista miljoonan viime vuoden aikana. Kanjonin ja laakson hiljaisuus ja rauha saivat mormonit uskomaan, että he olivat tulleet ­luvattuun maahan. Siitä tuli paikan nimi.

Yli 300 miljoonan asukkaan maassa hämmästyttää, kuinka laajoja koskemattomia erämaita on kansallis­puistoina.

Yhdysvaltoihin perustettiin maailman ­ensimmäiset ­kansallis­puistot jo 1860-luvulla.

Erämaan hiljaisuuden jälkeen mikään ei voi olla tyrmäävämpi vastakohta kuin Las Vegas. Kaupungin paikalla oli vielä sata vuotta sitten maatalousasutusta, ja se oli lähes hylätty kuivuuden takia. Sitten Nevadan valtio salli uhkapelit 1930-luvulla. Nykyään Las Vegasissa on 600 000 asukasta ja valtavasti turisteja.

Erämaan hiljaisuuden jälkeen mikään ei voi olla tyrmäävämpi vastakohta kuin Las Vegas.

Pelikasinoita on joka hotellissa. Harmaatukkaiset eläkeläiset pelaavat kellon ympäri. Värivaloja, räiskyvää musiikkia. Kaipa tämäkin on kerran elämässä nähtävä, mutta en todellakaan ­haluaisi tulla tänne uudestaan.

Las Vegasista sopii matkustaa Death Valleyyn, Kuolleeseen laaksoon. Lämpöä on 35 astetta. Elonmerkkejä emme näe, vaikka aavikko kuhisee kalkkarokäärmeitä, skorpioneja, mustaleski­hämähäkkejä. Olemme 60 metriä merenpinnan alapuolella. Jukka­palmuja ja joshuapuita kasvaa siellä täällä.

Maaperässä on runsaasti mineraaleja. Kaivoksissa lämpötila voi olla 50 astetta, niissä pärjäsivät aikoinaan vain kiinalaiset. Death Valleyn muinainen iso järvi on kuivunut suola­tasangoksi, koska Sierra Nevadan vuoristo estää sadepilvien tulon.

Kalifornian ihmeitä

Yhtäkkiä kuivan aavikon jälkeen näen vihreitä kukkuloita, appelsiini-, viinirypäle- ja manteliviljelmiä. Kalifor­niassa kaikki kasvaa kastelun avulla.

Lauantai-ilta Modestossa. Hotellin lähellä on ruokapaikka, johon menen syömään. Nuoriso katselee jättikankaalta potkunyrkkeilyä, ryystää olutta ja ahmii pizzaa. Meteli on aivan hirveä.

Hotellin ilmastointi on epäkunnossa. Huone on kuin sauna. Haudun yön aikana ylikypsäksi. Aamulla ylitämme Sierra Nevadan ja saavumme Yosemiten kansallispuistoon. Se on jääkauden muovaama kattilalaakso, jossa on lumihuippuisia graniittivuoria ja 700-metrisiä putouksia. Näkyy metsää, niittyjä ja paljon lintuja.

Matkalla San Franciscoon ajamme läpi Central Valleyn, entisen erämaan, jonka kastelu on muuttanut kukoistavaksi maatalousyhdyskunnaksi. Meksikolaiset poimivat mansikkasatoa. Itsenäinen Kalifornia olisi nykyisin maailman viidenneksi rikkain valtio.

San Francisco: Pakko päästä ratikka-ajelulle

1800-luvun alussa San Francisco oli muutaman ­tuhannen asukkaan kalastajakylä, kunnes vuosisadan puolivälissä kulta­kuume sai väkimäärän moninkertaistumaan. Vuoden 1906 tuhoisa maanjäristys ja sitä seurannut tulipalo tuhosivat ­kaupungin melkein kokonaan. Onneksi kukkuloille rakennetut viktoriaaniset talot säilyivät tai pystyttiin entisöimään.

Vanha satama-alue Fisherman’s Wharf on täynnä kala­ravintoloita. Valaita ei enää pyydetä, mutta valasretkille pääsee. Sadoittain merileijonia kellii laiturilla, eikä niitä hätistellä pois. ­Hienossa akvaariossa voi kulkea kuin kalojen seassa, tunnelia ­pitkin. Rannasta näkyvä Alcatrazin vankilasaari toimii museona.

Vanhojen raitiovaunujen kellot kilisevät kodikkaasti. Vaunuja on 43, ja päivälipulla voi ajella mielin määrin ylös alas kukkuloita.

Chinatown on 24 korttelillaan toiseksi suurin kiinalaisasutus Aasian ulkopuolella New Yorkin Chinatownin jälkeen. Kauppoja­, viehättäviä teehuoneita, sieviä temppeleitä, edullisia pieniä ­ravintoloita. Tuntuu kuin olisin Kiinassa.

Länsirannikon parhaat palat

Muirin metsässä näemme maailman suurimpia kasveja, yli tuhatvuotisia jättiläispunapuita. Suurin mitattu puu oli 126 ­metriä korkea ja halkaisijaltaan seitsemän metriä. On kuin astuisi mahtavaan katedraaliin. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan puron solina. Tuntuu upealta halata metsän kuningasta.

Piilaaksossa, Silicon Valleyssa, on miljoona työpaikkaa ja ­yrityksiä kuten Apple ja Facebook. Pysähdymme Carmeliin, jossa Clint Eastwood oli aikoinaan pormestarina. Siellä on upea hiekka­ranta ja kauniita omakotitaloja puutarhojen keskellä.

Monterey oli John Steinbeckin kotikaupunki. Hän kritisoi kirjoissaan sardiinitehtailijoitten ahneutta ja välinpitämättömyyttä sekä meren saastuttamista. Cannery Row’n sardiinitehtaat ovat jäljellä, mutta toimintansa lopettaneina, koska likaantuneeseen lahteen ei enää ui sardiineja.

Steinbeck sai Nobelin palkinnon ja kotikaupunkiinsa patsaan. Kantakahvila, Kalisa’s La Ida Cafe, on vielä toiminnassa.

Santa Monican rannalla syömme mahi-mahi-kalaa ja katka­rapuja. Kylmä kalifornialainen valkoviini kruunaa jäähyväis­aterian. Ron vetää syvät henkoset sikaristaan ja ajaa meidät ­tyynesti lentokenttä­hotelliin.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.