Lapsuudenystävät Elisabet Aho ja Kirsti Berg matkasivat Rosa Liksomin kirjan innoittamina 7000 kilometriä Helsingistä Siperiaan. Maailman pisin rautatie vei heidät niin tsaari­perheen murhapaikalle kuin mongolialaisjurttaan.

Saakohan tämän junan ravintolavaunusta ruokaa?

Elisabet Aho kysäisee ystävältään Kirsti Bergiltä. Naiset istuvat Trans-Siperian radalla matkaavan junan hytissä.

Silloin kun ruokaa ei tarjota, Elisabet ja Kirsti huuhtovat kätensä käsidesillä, kaivavat pussikeitot laukuistaan, kaatavat ne kuppeihinsa ja hakevat samovaarista kiehuvaa vettä päälle. Reppumatkaajalla on aina syytä olla hieman kuivamuonaa matkassaan.

Pullovesi on ehdoton varustus, ja ahkeralla käsien desinfioinnilla välttää enimmät pöpöt.

Unelma Siperian-matkasta sai siivet alleen puolitoista vuotta sitten, kun Elisabet ja Kirsti, ystävykset 50 vuoden ajalta, olivat Riikassa.

– Siellä eräänä yönä sen päätin: seuraavana kesänä lähdemme junalla Siperiaan. Aamulla ilmoitin asian Kirstille, Elisabet muistelee.

– Minä olin heti valmis, Kirsti naurahtaa.

Sitä ennen ystävykset olivat harjoitelleet kaksin matkaamista Tallinnan-risteilyllä ja Englannin nummilla, Humisevan harjun maisemissa.

Elisabetin into Siperiaan juonsi juurensa  Rosa Liksomin Hytti numero 6 -kirjasta ja Ville Haapasalon matkailuohjelmista. Myös Kirstin tyttären kertomukset omalta Trans-Siperian-matkaltaan innoittivat naisia.

"Tässä iässä ei enää halua jättää junalippujen ostamista paikan päälle."

Valmistelut vauhdittuivat englanninkielisen Trans-Siberian Railway -kirjan ääressä. Elisabet kantoi suurimman vastuun matkan suunnittelusta Kirstin työkiireiden vuoksi ja hoiti valtaosan lippu-ja hotellivarauksista.

– Matkatoimistosta oli suuri apu. Tässä iässä ei enää halua jättää junalippujen ostamista paikan päälle, Elisabet toteaa.

Päällimmäiseksi tolkku

Monet varoittelivat naisia erityisesti Mongo­lian vaarallisuudesta ja ihmettelivät heidän intoaan suunnata itään. Mutta Elisabet ja Kirsti pakkasivat mukaan aimo annoksen tolkkua. Passit, viisumit ja paperit sujautettiin vyölaukkuihin alusvaatteiden alle. Pientä käteiskassakukkaroa Kirsti säilytti rintaliiveissään.

– Jälkeenpäin on ihan harmittanut, että olimme niin kunnolla. Pimeän tullen meillä oli aina kiire majapaikkaan. Siellä saatoimme sitten nautiskella lasit viiniä, Kirsti kertoo.

"Jälkeenpäin on ihan harmittanut, että olimme niin kunnolla."

– Sinä olet kyllä minua rohkeampi, Elisabet toteaa Kirstille.

– No ehkä kokeneempi, Kirsti tuumii.

Hän muutti 1970-luvulla Ruotsiin ja on matkustanut paljon yksinkin.

Tuttu matkaseura antoi reissulle lisäarvoa. Kun toisen tuntee läpikotaisin, on helpompi sovittaa yhteen esimerkiksi ajankäyttötoiveet.

Elisabet ja Kirsti tutustuivat toisiinsa kuusivuotiaina hauholaisessa täysihoitolassa, jossa molempien perheet viettivät kesiä.

– Leikit jatkuivat aina siitä, mihin ne edellisenä vuonna jäivät. Talvella kulkivat kirjeet, vaikka asuimme molemmat Helsingissä, Elisabet kertaa ystävyyden juuria.

Kun tytöt kasvoivat, yhteydenpito lisääntyi ja säilyi läpi ruuhkavuosien. Silloin tavattiin perheinä ja puolisotkin tutustuivat toisiinsa.

Tsaariperheen jäljillä

Kuin kohtalon oikusta junaseikkailun ensimmäisen hytin numero Helsinki–Moskova-välillä oli 6! Elisabetia puhutellut kirja kuului Kirstin matkalukemistoon. Kirjassa päämäärä oli Vladivostok, naisilla Ulan Bator Mongoliassa.

Ensipysähdys Moskovassa oli matkan suurin pettymys. Ihmiset vaikuttivat tylyiltä ja kaupungin ilme oli harmaa.

"Jos nyt lähtisimme uudelleen, kävisin venäjän intensiivikurssin."

– Jos nyt lähtisimme uudelleen, kävisin venäjän intensiivikurssin. Suosittelen sellaista kaikille junamatkasta haaveileville. Osasimme kohteliaisuussanat, mutta myös kirjaimet olisi syytä hallita, sillä englantia ei puhunut juuri kukaan, Elisabet vinkkaa.

Seuraava kaupunki, Jekaterinburg, yllätti puolestaan iloisesti. Elisabetille, joka kirjoittaa historiallisia romaaneja, oli erityisen tärkeä tutustua tsaariperheen murhapaikkaan. Myös kaupungin taidemuseo, kirkko ja sattumalta löytynyt Stockmann herkkuosastoineen ilahduttivat. Tavaratalossa kaikki oli Helsingistä tutussa järjestyksessä, mutta huokeampaan hintaan.

– Ihmettelimme, kun kuulimme jälkeenpäin Jekaterinburgin olevan suuri huumekaupan keskus. Emme nähneet mitään epäilyttävää.

Onko tämä tottakaan?

Jekaterinburgista junamatka jatkui Irkutskiin.

– Harmikseni huomasin unohtaneeni lukulasit Jekaterinburgin hotelliin, mutta erään aseman apteekista löysin halvat tilalle. Olin yhteydessä hotelliin, ja parin kuukauden kuluttua he palauttivat lasit postissa, Elisabet kertoo.

Ilman lukulaseja matkanteko olisi hankaloitunut, sillä juuri lukeminen oli junassa vietettyjen tuntien suuri nautinto. Välillä alkoi raukaista, ja kirja irtautui käsistä syliin. Torkkujen jälkeen jaksoi taas lukea.

– Katselin paljon ulos ikkunasta ja mietin maailman suuruutta. Samalla tuntui ihmeelliseltä, miten pieniin tiloihin olimme sopeutuneet päiväkausiksi ja miten hyvin viihdyimme. Pisin junamatka kesti yli 60 tuntia. Onneksi ruoka sisältyi tämän junavälin hytin hintaan. Välillä oli ihan nipisteltävä itseään, että uskoin meidän todellakin olevan Siperiassa, Elisabet kertoo.

"Pisin junamatka kesti yli 60 tuntia."

Naisilta satelee kiitosta junien siisteydelle ja mukaville vaunupalvelijoille.

– He näyttivät meille sormin, montako minuuttia Moskovan ajassa kulkeva juna milloinkin pysähtyy. Mitä idemmäs etenimme, sitä ystävällisempiä ihmiset olivat, Kirsti kertoo.

Pienet lapset leikkivät hyttien lattioilla. Junassa oli rauhallista, vaikka heinä–elokuun vaihde on lomasesonki.

– En osannut arvata etukäteen, miten paljon nauttisin matkanteosta. Se tuntuikin yhtä tärkeältä kuin määränpäähän pääseminen, Kirsti kuvailee toistasataa tuntia kestänyttä taivallusta.

Irkutskista naiset tekivät bussiretken Livstjankan kylään, Baikal-järven rannalle, noin 80 kilometrin päähän kaupungista. Viehättävässä kylässä he yöpyivät ennalta varatussa huoneistossa ja olisivat mielellään jääneet sinne pidemmäksikin aikaa.

Pahin rappukäytävä

Mongolian rajalla matkalaiset kohtasivat tiukat tullimuodollisuudet ja huumekoirat. Bussimatka Ulan Udesta Ulan Batoriin viivästyi pienen kolarin vuoksi, ja perillä odotti uusi seikkailu.

Matkalaiset olivat varanneet huoneen Nassan Guest Housesta matkatoimiston kautta. Siitä huolimatta epämääräinen taksi ei ollut löytää paikkaa. Lopulta, synkeän kerrostalon pihaan pysähdyttyään, kuljettaja vaati sovittua suurempaa taksaa.

"Se oli ehdottomasti pahin rappukäytävä, missä olen käynyt."

– Hän jätti meidät keskelle pimeää kerrostalon pihaa. Siinä sitten ihmettelimme, kunnes leikkivien lasten keskeltä juoksi poika, joka näpytteli kerrostalon oveen ovikoodin. Pääsimme rappukäytävään, jossa haisi kaikki mahdollinen. Se oli ehdottomasti pahin rappukäytävä, missä olen käynyt, Elisabet kuvailee.

Kirsti totesi heti, ettei sinne voisi mitenkään jäädä.

Vaihtoehtojen puutteessa naiset nousivat ylempiin kerroksiin. Rähjäisen oven takaa avautuikin huoneistohotelli, jonka tarkka ja säntillinen emäntä vaati naisia alkajaisiksi riisumaan kenkänsä.

– Kun istuimme emäntämme keittiössä, tuntui kuin olisimme olleet teidän keittiössänne 1960-luvulla, Elisabet toteaa Kirstille.

Hotellin emännän avulla ystävyksille järjestyi kolmen Mongoliassa vietetyn päivän aikana maastoautoretki luonnonpuistoon, vuoristoon ja paimentolaisjurttaan.

Mongolia todella tarjosi parastaan, ja matka sai hienon päätöksen.

Kotiin palattiin lentokoneella Moskovan kautta Helsinkiin.

Siperian-reissu antoi Elisabetille ja Kirstille uusia, hienoja kokemuksia. Reppumatkailu ei ole vain nuorten juttu.

– Meidänkin ikäisemme osaavat ja uskaltavat. Myös ilo ystävyydestä nousi matkalla pintaan, Elisabet ja Kirsti toteavat.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 1/2014.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.