"Pimeän tullen meillä oli aina kiire majapaikkaan"

Saakohan tämän junan ravintolavaunusta ruokaa?

Elisabet Aho kysäisee ystävältään Kirsti Bergiltä. Naiset istuvat Trans-Siperian radalla matkaavan junan hytissä.

Silloin kun ruokaa ei tarjota, Elisabet ja Kirsti huuhtovat kätensä käsidesillä, kaivavat pussikeitot laukuistaan, kaatavat ne kuppeihinsa ja hakevat samovaarista kiehuvaa vettä päälle. Reppumatkaajalla on aina syytä olla hieman kuivamuonaa matkassaan.

Pullovesi on ehdoton varustus, ja ahkeralla käsien desinfioinnilla välttää enimmät pöpöt.

Unelma Siperian-matkasta sai siivet alleen puolitoista vuotta sitten, kun Elisabet ja Kirsti, ystävykset 50 vuoden ajalta, olivat Riikassa.

– Siellä eräänä yönä sen päätin: seuraavana kesänä lähdemme junalla Siperiaan. Aamulla ilmoitin asian Kirstille, Elisabet muistelee.

– Minä olin heti valmis, Kirsti naurahtaa.

Sitä ennen ystävykset olivat harjoitelleet kaksin matkaamista Tallinnan-risteilyllä ja Englannin nummilla, Humisevan harjun maisemissa.

Elisabetin into Siperiaan juonsi juurensa  Rosa Liksomin Hytti numero 6 -kirjasta ja Ville Haapasalon matkailuohjelmista. Myös Kirstin tyttären kertomukset omalta Trans-Siperian-matkaltaan innoittivat naisia.

"Tässä iässä ei enää halua jättää junalippujen ostamista paikan päälle."

Valmistelut vauhdittuivat englanninkielisen Trans-Siberian Railway -kirjan ääressä. Elisabet kantoi suurimman vastuun matkan suunnittelusta Kirstin työkiireiden vuoksi ja hoiti valtaosan lippu-ja hotellivarauksista.

– Matkatoimistosta oli suuri apu. Tässä iässä ei enää halua jättää junalippujen ostamista paikan päälle, Elisabet toteaa.

Päällimmäiseksi tolkku

Monet varoittelivat naisia erityisesti Mongo­lian vaarallisuudesta ja ihmettelivät heidän intoaan suunnata itään. Mutta Elisabet ja Kirsti pakkasivat mukaan aimo annoksen tolkkua. Passit, viisumit ja paperit sujautettiin vyölaukkuihin alusvaatteiden alle. Pientä käteiskassakukkaroa Kirsti säilytti rintaliiveissään.

– Jälkeenpäin on ihan harmittanut, että olimme niin kunnolla. Pimeän tullen meillä oli aina kiire majapaikkaan. Siellä saatoimme sitten nautiskella lasit viiniä, Kirsti kertoo.

"Jälkeenpäin on ihan harmittanut, että olimme niin kunnolla."

– Sinä olet kyllä minua rohkeampi, Elisabet toteaa Kirstille.

– No ehkä kokeneempi, Kirsti tuumii.

Hän muutti 1970-luvulla Ruotsiin ja on matkustanut paljon yksinkin.

Tuttu matkaseura antoi reissulle lisäarvoa. Kun toisen tuntee läpikotaisin, on helpompi sovittaa yhteen esimerkiksi ajankäyttötoiveet.

Elisabet ja Kirsti tutustuivat toisiinsa kuusivuotiaina hauholaisessa täysihoitolassa, jossa molempien perheet viettivät kesiä.

– Leikit jatkuivat aina siitä, mihin ne edellisenä vuonna jäivät. Talvella kulkivat kirjeet, vaikka asuimme molemmat Helsingissä, Elisabet kertaa ystävyyden juuria.

Kun tytöt kasvoivat, yhteydenpito lisääntyi ja säilyi läpi ruuhkavuosien. Silloin tavattiin perheinä ja puolisotkin tutustuivat toisiinsa.

Tsaariperheen jäljillä

Kuin kohtalon oikusta junaseikkailun ensimmäisen hytin numero Helsinki–Moskova-välillä oli 6! Elisabetia puhutellut kirja kuului Kirstin matkalukemistoon. Kirjassa päämäärä oli Vladivostok, naisilla Ulan Bator Mongoliassa.

Ensipysähdys Moskovassa oli matkan suurin pettymys. Ihmiset vaikuttivat tylyiltä ja kaupungin ilme oli harmaa.

"Jos nyt lähtisimme uudelleen, kävisin venäjän intensiivikurssin."

– Jos nyt lähtisimme uudelleen, kävisin venäjän intensiivikurssin. Suosittelen sellaista kaikille junamatkasta haaveileville. Osasimme kohteliaisuussanat, mutta myös kirjaimet olisi syytä hallita, sillä englantia ei puhunut juuri kukaan, Elisabet vinkkaa.

Seuraava kaupunki, Jekaterinburg, yllätti puolestaan iloisesti. Elisabetille, joka kirjoittaa historiallisia romaaneja, oli erityisen tärkeä tutustua tsaariperheen murhapaikkaan. Myös kaupungin taidemuseo, kirkko ja sattumalta löytynyt Stockmann herkkuosastoineen ilahduttivat. Tavaratalossa kaikki oli Helsingistä tutussa järjestyksessä, mutta huokeampaan hintaan.

– Ihmettelimme, kun kuulimme jälkeenpäin Jekaterinburgin olevan suuri huumekaupan keskus. Emme nähneet mitään epäilyttävää.

Onko tämä tottakaan?

Jekaterinburgista junamatka jatkui Irkutskiin.

– Harmikseni huomasin unohtaneeni lukulasit Jekaterinburgin hotelliin, mutta erään aseman apteekista löysin halvat tilalle. Olin yhteydessä hotelliin, ja parin kuukauden kuluttua he palauttivat lasit postissa, Elisabet kertoo.

Ilman lukulaseja matkanteko olisi hankaloitunut, sillä juuri lukeminen oli junassa vietettyjen tuntien suuri nautinto. Välillä alkoi raukaista, ja kirja irtautui käsistä syliin. Torkkujen jälkeen jaksoi taas lukea.

– Katselin paljon ulos ikkunasta ja mietin maailman suuruutta. Samalla tuntui ihmeelliseltä, miten pieniin tiloihin olimme sopeutuneet päiväkausiksi ja miten hyvin viihdyimme. Pisin junamatka kesti yli 60 tuntia. Onneksi ruoka sisältyi tämän junavälin hytin hintaan. Välillä oli ihan nipisteltävä itseään, että uskoin meidän todellakin olevan Siperiassa, Elisabet kertoo.

"Pisin junamatka kesti yli 60 tuntia."

Naisilta satelee kiitosta junien siisteydelle ja mukaville vaunupalvelijoille.

– He näyttivät meille sormin, montako minuuttia Moskovan ajassa kulkeva juna milloinkin pysähtyy. Mitä idemmäs etenimme, sitä ystävällisempiä ihmiset olivat, Kirsti kertoo.

Pienet lapset leikkivät hyttien lattioilla. Junassa oli rauhallista, vaikka heinä–elokuun vaihde on lomasesonki.

– En osannut arvata etukäteen, miten paljon nauttisin matkanteosta. Se tuntuikin yhtä tärkeältä kuin määränpäähän pääseminen, Kirsti kuvailee toistasataa tuntia kestänyttä taivallusta.

Irkutskista naiset tekivät bussiretken Livstjankan kylään, Baikal-järven rannalle, noin 80 kilometrin päähän kaupungista. Viehättävässä kylässä he yöpyivät ennalta varatussa huoneistossa ja olisivat mielellään jääneet sinne pidemmäksikin aikaa.

Pahin rappukäytävä

Mongolian rajalla matkalaiset kohtasivat tiukat tullimuodollisuudet ja huumekoirat. Bussimatka Ulan Udesta Ulan Batoriin viivästyi pienen kolarin vuoksi, ja perillä odotti uusi seikkailu.

Matkalaiset olivat varanneet huoneen Nassan Guest Housesta matkatoimiston kautta. Siitä huolimatta epämääräinen taksi ei ollut löytää paikkaa. Lopulta, synkeän kerrostalon pihaan pysähdyttyään, kuljettaja vaati sovittua suurempaa taksaa.

"Se oli ehdottomasti pahin rappukäytävä, missä olen käynyt."

– Hän jätti meidät keskelle pimeää kerrostalon pihaa. Siinä sitten ihmettelimme, kunnes leikkivien lasten keskeltä juoksi poika, joka näpytteli kerrostalon oveen ovikoodin. Pääsimme rappukäytävään, jossa haisi kaikki mahdollinen. Se oli ehdottomasti pahin rappukäytävä, missä olen käynyt, Elisabet kuvailee.

Kirsti totesi heti, ettei sinne voisi mitenkään jäädä.

Vaihtoehtojen puutteessa naiset nousivat ylempiin kerroksiin. Rähjäisen oven takaa avautuikin huoneistohotelli, jonka tarkka ja säntillinen emäntä vaati naisia alkajaisiksi riisumaan kenkänsä.

– Kun istuimme emäntämme keittiössä, tuntui kuin olisimme olleet teidän keittiössänne 1960-luvulla, Elisabet toteaa Kirstille.

Hotellin emännän avulla ystävyksille järjestyi kolmen Mongoliassa vietetyn päivän aikana maastoautoretki luonnonpuistoon, vuoristoon ja paimentolaisjurttaan.

Mongolia todella tarjosi parastaan, ja matka sai hienon päätöksen.

Kotiin palattiin lentokoneella Moskovan kautta Helsinkiin.

Siperian-reissu antoi Elisabetille ja Kirstille uusia, hienoja kokemuksia. Reppumatkailu ei ole vain nuorten juttu.

– Meidänkin ikäisemme osaavat ja uskaltavat. Myös ilo ystävyydestä nousi matkalla pintaan, Elisabet ja Kirsti toteavat.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 1/2014.