Mitä suomalaisessa kesäyössä tapahtuu? Alkukesän yössä tuntuu, että luonto pysyy hereillä ihmisiä paremmin. Kohtasimme pikkutuntien virkkuja aina lepakoista keikkamuusikoihin.

Kettu tuijottaa tiiviisti kohti auton ajovaloja. Se ei aio väistyä.

Kesäkuinen ilta Hämeenlinnassa punertuu taivaanrantaan. On aika etsiä suviyön taikaa. Sitä, josta on runoiltu, sävelletty kesähittejä ja laadittu rikosraportteja. Romantiikan lisäksi kesäyöhön kun kuuluu myös levottomuutta, ainakin poliisin näkökulmasta. Toisaalta pelti kolisee ja nyrkki heilahtaa herkemmin, toisaalta uusi elämä saa alkunsa useammin kuin talviöinä.

Nyt yöhön hiipuvat kadut ovat kuitenkin äänettömästi kipittävää kettua lukuun ottamatta autiot. Missään ei näy auringonlaskuun käsikkäin kulkevia pariskuntia, ei humalaansa retostelevia, ei edes myöhäiseen junaan kiirehtijöitä, vaikka asema pilkottaa selän takana.

Vain kettu, joka sekin odottelee, että pääsisi rauhassa illallistamaan.

Hurjasti hyönteiselämää

Rautatieaseman kupeesta löytyy sentään kourallinen ihmisiä. Alkamassa on Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin jokakesäinen yölaulajaretki. Retken vetäjä Karri Jutila arvelee heti alkuun, että yö lähimetsikössä saattaa tarjota kaupunkiyötä huomattavasti enemmän toimintaa.

Suuntaamme radan viertä sivuavalle joutomaalle. Emme tähyile kaunista taivaanrantaa, vaan suoraan maahan. Karri Jutila ruopii lehtiä syrjään.

Näistä puskista löytyy runsaasti todellista hämärätouhua, sillä rehevään maahan on asettunut kammottuja espanjansiruetanoita. Mötkälemäinen tuholaisetana voi yön aikana lyllertää jopa 50 metrin matkan. Aluskasvillisuuden alta löytyy jättietanoiden lisäksi hurjasti hyönteiselämää. Taskulampun valossa pikkuruisten hyönteisten etsimisessä on oma jännityksensä.

Kun nousemme maanpinnasta takaisin seisoma-asentoon, hämärä ympärillä on tihentynyt. Nyt joutomaan kasvistosta erottuu selvästi kevyesti askellettuja polkuja. Ne ovat eläinten öisiä reittejä, joita pitkin jolkottelevat cityketun lisäksi myös supikoirat ja mäyrät.

Satakieli säveltää itse

Matka jatkuu radan ali kohti Varikonniemen metsikköä. Ilta on pimentynyt lyhyeksi yöksi. On sopiva aika lintujen yökonsertille.

Heti parinkymmenen metrin päässä satakielen kovaääninen laulu pysäyttää, ja yöllisen metsän äänekkyys suorastaan yllättää. Karri Jutila nyökkää, alkukesän yö puiden katveessa voi desibeleissä mitattuna olla jopa meluisa.

– Juhannukseen mennessä linnut lopettavat laulamisen, ja metsät hiljenevät silloin kummasti.

Kun lintujen parinmuodostus- ja pesänrakennustouhut ovat ohi, niiden lauluinto häviää. Karri Jutila kertoo, että tutkimusten mukaan linnunlaulu ei kuitenkaan liity vain perheenperustamiseen.

– Linnut laulavat myös ilokseen, ne purkavat niin mielihyvähormoneja ja energiaansa. Taitavimmat laulajat, kuten viitakerttunen, tuntuvat jopa hurmaantuvan omasta äänestään.

Takana luritteleva satakieli taitaa tehdä juuri niin, se laulaa lähes taukoamatta. Monet taitavat yölaulajat, esimerkiksi kerttuset ja rastaat, matkivat muita lintuja, mutta satakieli esittää itse säveltämäänsä materiaalia.

– Lintujen yöllinen laulu on musiikkia korvilleni. Olen laskeskellut, että vietän toukokuun puolivälistä juhannukseen noin puolet öistä metsissä, lintujen laulua kuuntelemassa ja äänittämässä, Jutila hymähtää.

Lepakkoarmeija suu ammollaan

Lintupuiden jälkeen edessä siintää tummunut järvenranta. Tyynellä selällä ei näy liikettä. Jutila kaivaa laukustaan detektorin eli lepakkoilmaisimen. Se vastaanottaa todellisten kesäyön eläjien, lepakoiden kaikuluotausäänet ja muuntaa ne ihmiskorvin kuultaviksi.

Detektorista alkaa heti kuulua nopeaa papatusta kuin sarjatulta. Se on Jutilan mukaan peräisin joko vesi- tai viiksisiipasta, joka saalistaa parhaillaan rantavedestä hyönteisiä. Latvojen tasalla lentelevän yksittäiset nakutukset taas kuuluvat pohjanlepakolle, joka sujahtaakin kuin näytösluonteisesti päittemme yli nopeita kiitosyöksyjä.

Lepakot ovat kesäyön ahmatteja. Parhaimmillaan nahkasiipi napsii yön aikana jopa 3000 hyönteistä, joten todellisuudessa järvenpinnassa käy aika vilske.

Tarkan kuulon avulla lepakko tietää tarkalleen, missä ravinnoksi kelpaavat hyönteiset liikkuvat. Lepakko myös näkee hyvin, joten nopeat, jopa vähän hermostuttavat lentonäytökset yllämme eivät selvästikään ole vahinkoja.

Lepakkoliitojen jälkeen jatkamme Varikonniemen pitkospuille. Ne kulkevat rantaruovikossa, ja pimeässä tuntuu kuin kävelisi vetten päällä. Tosin pimeys ympärillä on niin tummaa, että reitti pitää melkein arvata tai lähes kuulla, niin kuin monet yön eläimet tekevät.

Hämärän kaupungin hiljaisuus

Pitkospuiden päässä odottaa jälleen kaupunki. Olemme palanneet kuin varkain takaisin aseman tuntumaan. Luonnon äänien jälkeen katulamppunsa kesän ajaksi sammuttanut kaupunki vaikuttaa vielä autiommalta kuin lähtiessä.

Nyt pitäisi tutustua kaupungin yöelämään, mutta missä sitä on? Otamme kuvaajan kanssa auto alle ja lähdemme kierrokselle.

Torin kivetyksillä ei kulje ainuttakaan elollista olentoa. Jatkamme matkaa nakkikioskille. Ensimmäisen pimeän kioskin seinästä selviää, että ne kaikki ovat jo kiinni.

Kierrämme torinvarren uudelleen. Muutama kulkija sentään erkanee viereisestä baarista, mutta romantiikkaa, tai edes riidanpoikasta, ei leiju ilmassa. Vain yksi nuorukaisista nojaa näyteikkunaan ja lorottaa illan juomia kaikessa rauhassa seinustalle.

Jostain kuuluu mopon pärinää. Innostumme, pitäisikö lähteä perään? Mopot jos mitkä herättävät närkästystä ja keskustelua kesäilloissa. Ennen kuin ehdimme, pärinä on kaikonnut hämäryyteen.

Yön hiljaisuudessa hurisee ainoastaan viereinen moottoritie tasaista autonauhaa. Tänä yönä juuri se on täälläkin ehkä se vaarallisin paikka. Kuiva, kirkas kesäöinen tie on tilastoiden mukaan pakkasliukastakin säätä turmiollisempi.

Nyt ei onneksi kuulu pellin rytinää. Asetumme kaupungin rantaan seuraamaan auringonnousua. Kylmä aamuyö höyryää vedenpinnasta, kun kaupunki takana valmistautuu uuteen päivään. Luonto ei juuri ehdi nukahdella. Ainoastaan viereisen katulyhdyn nokkaan asettunut lokkipari nuokkuu yksimielisesti. Ne saavat kelvata, kesäyön romantiikkakiintiö on täytetty.

Näkökulma: "Muusikko oppii öiset tiet" 

Eläkkeellä oleva muusikko Pertti Kovanen:

"Keikkamuusikkona olen ajanut tuhansia kilometrejä halki suomalaisen kesäyön. Kun Korsuorkesteri 1990-luvun alussa aloitti, tahti oli todella tiivis, ja kesäyöt kuluivat autonratissa.

Alkuun ne olivat todella valloittavia, ja ajoin mielelläni keikalta kotiin läpi yön. Oli hienoa huristaa läpi nukkuvien kylien, siinä omat ajatuksetkin lähtivät rullaamaan. Öisestä ajamisesta tuli ikään kuin oma hetki. Rupesinkin puoli-leikilläni laulamaan muille tuutulauluja, että he nukahtaisivat ja minä saisin omaa aikaa.

Kaikenlaista kulkijaa tuli vuosien varrella kesäyössä vastaan. Humalaisia, liftareita, poroja ja hirviä. Yhtenä juhannusyönä Luumäen kohdalla karhu liippasi ihan auton keula ohi. Ehdin juuri ja juuri jarruttaa. Siitä se omanarvontuntoisesti tallusteli ja kääntyi vielä perään katsomaan, että minkälaiset kulkijat sen rauhaa suvaitsivat rikkoa.

Nuorena muusikkona 1970-luvulla kesäyöt olivat paljon vauhdikkaampia. Takapenkillä juotiin. Joskus otettiin porukkaa mukaan matkan varrelta ja vaihdettiin kyyti vaikka viinapulloon. Silloin myös taajama-alueen ulkopuolella sai ajaa niin järjettömiä nopeuksia, että öissä oli
ihan erilainen vauhdin ja vaaran tunnelma.

Kauneimmat kesäyön reitit ovat minusta Pohjois-Karjalassa, Savossa ja Lapissa. Nelostietä olen aina yrittänyt välttää, samoin taukoja isoilla ketjujen huoltamoilla. Nykyään tosin ovat harvassa persoonalliset taukopaikat, sellaiset, joihin muusikot kokoontuivat ja joista sai yöpalaksi laihallekin kukkarolle sopivaa sippisoppaa."

Pertti Kovanen on soittanut mm. Korsuorkesterissa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2016.