Yhä useammin läheisen kuolemaan liittyvät käytännön asiat hoitaa hautaustoimisto. Hautajaiset ovat muuttumassa, vaikkakin hitaasti.
Nyt ei olla Liisankadulla, ei samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, kuten 1970-luvulla laulettiin. Nyt matkataan Myyrmäkeen Vantaan hautaustoimistoon. Se sijaitsee autokoulun ja erotiikkapuodin välissä Uomatiellä.
Hautaustoimistoon astuva ihminen tulee kuin eteiseen: takana on elämä läheisen kanssa iloineen, edessä suru, jonka mittaa ei voi arvioida.
Mielikuvissa hautaustoimistoa hoitaa usein työn harmauttama iäkäs herra, vähän pelottava työmyyrä, joka ei ole muistanut hymyillä vuosikymmeniin. Tai yliempaattinen, lipevä tyyppi, joka ylipuhuu surevat omaiset ostamaan sen kaikkein kalleimman arkun.
Todellisuus on toista. Esimerkiksi tässä myyrmäkeläisessä perheyrityksessä vastaan tule tyylikäs rouva mustissaan, moderni kuin muotilehden malli ja samalla äidillisen reipas. Kyllikki Forsius on työskennellyt hautaustoimistossa liki 25 vuotta. Pöydän takana istuva herra, hänen miehensä Petri Forsius, on palvellut surevia jo noin 35 vuotta.
– Olen unelma-ammatissani, Kyllikki tunnustaa.
– Haluan auttaa surevia. He voivat kaataa meille meille käytännön ongelmansa, jotka me ratkaisemme.
Vainajan omaisen elämä kulkee kuin hidastetussa filmissä.
Surun murtaman ihmisen pitäisi pystyä valitsemaan rakkaalleen arkku tai uurna, päättämään hautausjärjestelyistä ja kukkalaitteista, papista ja musiikista. Ja tarjotaanko muistojuhlassa karjalanpaistia vai voileipäkakkua.
Hautaustoimistot ovat nykyään täyden palvelun taloja. Ne hoitavat asiakkaan niin halutessa kaiken hautakiveen ja perukirjoitukseen saakka.
Arkkuna kenkä
Toimistossa on hämärää. Kevätaurinko siivilöityy sinne mustien verhojen läpi pehmeästi, niin ettei se häikäise surevien silmiä.
Katafalkilla – korokkeella – ja hyllyillä on arkkuja, valkoisia tai patinoidun puun värisiä ja yksi musta, modernin virtaviivainen. Saatavilla on kyllä vaikkapa Marimekon Unikko-kankaasta verhoiltuja tai kirkkaanpunaisia. Ristomatti Ratia on suunnitellut kaksikin mallia. Viimeisin on kuin vene.
– Ketään ei voi haudata ilman arkkua. Sen pitää täyttää monet määräykset. Arkun tarkoitus on edustaa vainajaa, Kyllikki kertoo.
Nykyään suosituin on valkoinen arkku, vuosikymmeniä se oli useimmiten musta. Myös tupsut ja rimpsut ovat historiaa. Uutta on se, että arkkuun painetaan jokin kuva – moottoripyörä tai vaikka omakuva – tai kirjoitetaan värssy.
– Ulkomailla vainajan voi lähettää viimeiselle matkalleen vaikkapa kengän tai Raamatun muotoisessa arkussa. Vain mielikuvitus on rajana, Kyllikki tietää.
Hän on myös Suomen hautaustoimistojen liiton puheenjohtaja ja kiertää alan messuja ympäri maailmaa. Kaikkialla on omat hautajaistapansa, kulttuurin ja uskonnon muovaamat.
Valokuvat mukaan
Hautajaiset ovat perinteinen juhla. Tavat muuttuvat hitaasti.
– Nuorten hautajaiset ovat meilläkin useammin vapaamuotoisia, ja niissä voidaan tarjota vainajan omia herkkuja, vaikkapa pizzaa. Muistojuhla voi olla sellainenkin, että katsellaan kuvia ja muistellaan hyviä hetkiä. Naurukaan ei ole kielletty, Kyllikki sanoo.
Uutta Suomessa on se, että arkkuun laitetaan usein jotakin omaiselle tai vainajalle tärkeää.
"Kukaan ei ole vielä tarjonnut kännykkää mukaan viimeiselle matkalle."
Joku haluaa laittaa pehmolelun, korun, ikonin, ristin, valokuvan, kirjeen, omat tossut, silmälasit, pelipaidan... Yhä useampi tahtoo puettaa vainajan hänen omiin vaatteisiinsa, kenkiä myöten.
– Minä puin äidilleni sen asun, jossa lapseni hänet muistivat ja jossa hän hoiti heitä. Hänellä oli T-paita, fleece-jakku, mustat housut, villasukat ja tossut. Mukaan laitettiin lasten valokuvat, koirapehmolelu ja kaulariipus. Tyttäreni halusi sinne myös lyyran.
Ammattilainen ei itke
Yhtäkkiä hautaustoimiston ovi käy, ja kynnyksen yli astuu kaksi nuorta. Jonkun edesmenneen tytär ja poika? Muistotilaisuus järjestetään kotona, he kertovat.
Nyt kaksikko päättää ainakin arkusta ja hautapaikasta. Mistä muusta pitäisi?
Petri Forsius kuuntelee, soittaa seurakuntaan, tilaa papin, hautapaikan.
Suunnitellaan kukat ja mietitään perunkirjoituksen tekoa. Sovitaan, milloin vainaja haetaan sairaalasta. Tilataanko hautakivi nyt vai myöhemmin?
Nuoret puhuvat hiljaa ja vähän. Nyökkäävät yhdessä kysymysten edessä. He lienevät ensikertalaisia tässä liikkeessä. He, kuten kaikki muutkin, toivovat, ettei arkkuostoksille tarvitsisi usein tulla.
Kuolema on pelottava asia. Suru raskas kuin lyijyarkku.
Hautaustoimistossa on pakko uskoa, että kuolema on totta. Vaikka ei tahtoisi.
– Monet omaiset haluavat nähdä vainajan. Se on osa surutyötä ja tekee kuoleman todeksi, Kyllikki tietää.
Hän ei pelästy asiakkaiden kyyneliä. Hänen on ollut pakko opetella ajattelemaan, että työ on työtä. Hän voi auttaa käytännön järjestelyissä ja sillä tavalla helpottaa omaisen oloa.
– Suruun ei saa mennä mukaan, muuten ei jaksa. On uskottava omaan ammattitaitoon ja muistettava oma roolinsa. Joskus kyllä tekee tiukkaa, jos vainaja on tuttu tai nuori, itse päivänsä päättänyt ihminen. Silloin tulee itku.
Tosin ei asiakkaan edessä.
Kuoleman kanssa oppii elämään ja siihen oppii suhtautumaan.
– Sitä on turha ajatella liikaa. Mutta me emme siirrä tekemisiä tulevaisuuteen. Tiedostan, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Jos huvittaa tehdä jotakin, se tehdään heti.
Entä kuoleman jälkeen?
Hautaustoimistossa, elämän ja kuoleman porstuassa, tulee miettineeksi sitäkin, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Noin 90 prosenttia vainajista siunataan luterilaisen kirkon kaavan mukaan, vaikka luterilaiseen kirkkoon kuuluu reilut 70 prosenttia väestöstä. Siitäkin huolimatta, että vain 40 prosenttia suomalaisista uskoo kuoleman jälkeiseen elämään.
Hautaustoimistoja käyttävät eri uskontokuntiin kuuluvat ja myös uskonnottomat. Lain mukaan kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus eivät vaikuta hautapaikkaan. Juutalaiset hoitavat hautaamisen itse.
– Joskus pienellä paikkakunnalla omaiset valitsevat uskonnottomallekin kirkollisen siunauksen, etteivät herätä kummastusta.
Suomen ensimmäinen krematorio perustettiin vuonna 1926 Hietaniemen hautausmaan lähelle. Koko Suomessa tuhkataan noin puolet vainajista, Helsingissä jopa yli 80 prosenttia.
Täydessä meikissä arkkuun
Moni miettii etukäteen, millaiset hautajaiset ja muistotilaisuuden itse aikanaan haluavat ja tahtovatko polttohautauksen vai perinteisen hautapaikan. Jokaisen on mahdollista tehdä etukäteen hautaustestamentti.
Myös Kyllikki on miettinyt omia hautajaisiaan.
Viimesyksyinen vakava sydänkohtaus oli jo viedä rajan taakse. Kukaan ei ole kuolemalta turvassa, vaikka sitä ei ajattelisikaan päivittäin.
Kyllikki haluaa itselleen musta arkun, jossa on kangaspoimuja ja kyljissä kullanväriset ristit ja ketjut.
– Minut puetaan omiin mustiin vaatteisiin, laitetaan täydet meikit ja korkokengät. Koruja ei viedä pois. Aluksi kirkossa soitetaan Adagio ja lopuksi Kristus valo valkeuden. Haluan tuhkauksen, ja hautakiveen kaiverretaan imuri ja golf-maila.
Imuri?
– Minulla on kotona aina imuri kädessä. Golf taas on rakas harrastus.
Kippis vai terveydeksi?
Kyllikki on suunnitellut myös muistojuhlansa.
– Toivon, että siellä olisi täysi menu ja alkuskumpat, ohjelmana runonlukua ja valokuvien katselua. Lopuksi otettaisiin konjakit ja laulettaisiin karaokea. Silloin kaikki tietäisivät, kenen juhlissa ovat. Minusta jokaisen pitäisi saada sellainen muistotilaisuus, joka kertoisi jotakin ihmisestä itsestään persoonana.
Kuolleina olemme samanlaisia, hengettömiä, mutta jokaisen elämä on kulkenut omia reittejään. Se matka on tehnyt ihmisestä ainutlaatuisen, erilaisen kuin muut. Jokainen on muistelemisen arvoinen.
Läheiset ovat menettäneet hänet, mutta jäljellejääneet voivat skoolata ja sanoa tosilleen: Terveydeksi! Ja kiitos.
