Nuukailulla on negatiivinen kaiku, mutta mitä vielä! Sirkku Moisio elää miehensä kanssa hyvin taloudellisesta, mutta monin tavoin rikasta elämää.

– Ainoa ylellisyys, jonka olemme voineet lapsillemme tarjota on tilava koti maaseudun rauhassa, Sirkku sanoo.

 

Sirkku Moisio, 62, vetää takin ylleen ja lähtee viemään biojätettä pihalle kotonaan Hurissalossa, Puumalan pikkukylällä. Vaatetus kertoo paljon Sirkun elämänfilosofiasta. Hyväkuntoinen takki jäi siskonpojalle pieneksi, lähes iskemättömät housut ovat tädin miehen jäämistöstä ja baskeri on anopilta. Käyttökelpoisen tavaran pitäisi kiertää pitkään.

– Mutta Ecco-kenkäni ovat uudet, tosin ostin ne tietysti puoleen hintaan, Sirkku toteaa.

"Otan mielelläni tuttujen vanhoja hyväkuntoisia vetimiä."

– Maalla ei usein kehdata tarjota vanhaa, vaan heitetään mieluummin roskiin. Ostan aniharvoin uutta, viime vuonna kahden hengen vaatteisiin kului 100 euroa. Ostin alusvaatteita, sukkia ja maripaidan alesta, Sirkku luettelee ja kertoo olleensa aina säästäväinen – eli myös ekologinen ennen sanan keksimistäkään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jo lapsuudenkodissa viiden lapsen tavarat kulutettiin viimeistä nappia myöten.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Isä käytti hääpukuaan koko elämänsä ajan juhlissa, ja esikoiseni pukeutui tähän räätälin 60 vuotta sitten ompelemaan asuun rippi- ja ylioppilasjuhlissaan. Toisaalta taloudellisten uhrausten uhallakin vanhempani halusivat kouluttaa meidät lapset ylioppilaiksi. Rahaa käytettiin asioihin, joita pidettiin tärkeinä. Tätä olen itsekin yrittänyt noudattaa.

Tukholman kautta Savoon

Sirkku ei ole aina asunut maalla. Hän lähti Lappeenrannasta 17-vuotiaana kesätöihin Ruotsiin siivoamaan. Suomessa hän kouluttautui hotelli- ja ravintola-alalle ja työskenteli vuosia ravintoloissa. Ruotsin aika kutkutti mieltä, ja Sirkku ja avomies Seppo Lindgren päättivät lähteä vuodeksi Tukholmaan.

– Siellä vierähti lopulta 11 vuotta. Työpaikkani oli hienostohotelli Grand Hotel Saltsjöbaden, jossa olin tarjoilijana, viinikassana ja hovimestarina. Siellä näki niin Ruotsin kuninkaallisia kuin lähistöllä asuvia Abba-yhtyeen jäseniäkin, jotka kävivät välillä syömässä, Sirkku muistelee.

Elämä oli mallillaan, mutta vuonna 1986 he päättivät hetken mielijohteesta palata Suomeen. Pian Sirkun täti houkutteli heitä Anttolaan pitämään majataloa vanhaan kouluun.

– Maaseutu kiehtoi meitä. Niinpä me muutimme Savon korpeen, kun ei ollut lapsiakaan lähes 20 vuoden yhdessäolon aikana siunaantunut. Yllättäen maaseudulla olikin positiivinen vaikutus asiaan, ja tulin raskaaksi, Sirkku nauraa.

Esikoinen syntyi äidin ollessa 38-vuotias, ja kuopus kaksi vuotta myöhemmin. Silloin oltiin taas uuden edessä, sillä yrittäjyys ei elättänyt lapsiperhettä.

– Lopetimme majatalon pidon, mutta jäimme Savoon, sillä halusin lasteni käyvän kyläkoulua. Sain työtä kyläkoulun keittäjä-siivooja-talonmiehenä ja Seppo lehdenjakajana. Se oli aika kaukana Tukholman aikaisesta Abban pojille tarjoilusta, mutta maalla kokopäivätyö on onnenpotku!

Kotoilu on edullista

Kaksikymmentä vuotta sitten Sirkku ja Seppo ostivat 170-neliöisen talon Puumalan Hurissalosta, 300 asukkaan kylästä.

"Ainoa ylellisyys, jonka olemme voineet pojillemme tarjota, on tilava koti maaseudun rauhassa."

Nyt pojat, Patrick Lindgren ja Niklas Lindgren opiskelevat ja asuvat jo lähes omillaan.

Sirkku toteaa, että jos viihtyy kotona, maalla voi elää edullisesti. Kuukauden asumismenot ovat noin 700 euroa.

– Leivinuuni lämpiää omalta 4500 neliön tontilta kaadetuilla puilla joka talvipäivä. Meillä on sähkölämmitys, mutta vielä joulukuussakin lämmitimme vain yhtä huonetta, sillä ilmalämpöpumppu jaksoi hoitaa lämmityksen uunien lisäksi. Ilmalämpöpumppu pienensi kolmanneksella sähkölämmityksen kustannuksia. Vesi lämpiää edullisella yösähköllä.

Sisustukseenkaan ei ole tuhlattu omaisuuksia. Suurin osan huonekaluista on käytettyjä. Aikoinaan Seppo ja Sirkku himoitsivat ihanaa punaista nahkasohvaa, mutta ei siihen ollut varaa.

– Sen sijaan tuossa on vararehtorimme vanha puusohva, jonka patjan olen päällystänyt jo kaksi kertaa, Sirkku hymyilee ja pistää siihen pötkölleen.

Sirkku työskentelee tällä hetkellä koulusihteerinä, mutta on ollut vajaan vuoden osaeläkkeellä. Hänellä on neljä kuusituntista päivää viikossa. Seppo ei vielä pääse osaeläkkeelle. Hän on työtön vaan ei toimeton.

– Sirkun ollessa töissä lämmitän taloa ja tuon puita sisään. Siinä riittää talvella hommaa! Puuhastelua löytyy pihalla ja talossa koko ajan, Seppo toteaa.

Sirkku lisää, että perheen tulotaso on lähes aina ollut enintään 1,5 henkilön palkka. Niinpä nuukailusta on tullut pysyvä osa arkea. Lähes kaikki raha menee perusasioihin.

– Osaeläkkeen myötä niukkuus on vielä lisääntynyt, mutta arvostan aikaa ja lisääntynyttä virkeyttä. Töistä tullessa on vielä valoisaa, on aikaa omille ajatuksille ja pysähtymiselle. Elämän ylellisyyttä on nähdä hirvi tai kurki olohuoneen ikkunasta.

Auto on suuri rahareikä

Maaseudun sivukylillä ei pärjää ilman autoa. Hurissalosta menee arkisin viisi bussia päivässä 46 kilometrin päähän Mikkeliin ja 25 kilometrin päähän Puumalan kylälle. Edestakainen autolla-ajo Mikkeliin kuluttaa bensiiniä 11 euron edestä.  

– Minä sentään pääsen 20 kilometrin työmatkani Anttolan koululle bussilla, kunhan ensin kävelen tai pyöräilen kolme kilometriä bussipysäkille. Kuukausilippu maksaa 85 euroa.

Perheessä on kaksi vanhaa autonrotiskoa.

Vuoden 1990 Audia ja 1993 Mazdaa korjattiin viime vuonna 1600 euron edestä, mutta uudempiin ei ole varaa.

– Vuosia pärjäsimme yhdellä kulkupelillä, mutta valitettavasti nyt on kaksi autoa tarpeen, sillä remontoimme siskoni kanssa vanhaa lapsuudenkotia Lappeenrannassa. Seppo käy välillä siellä kahden Patrickin kanssa. Jos ajamme sinne kerran viikossa, menee polttoaineeseen rahaa 200 euroa kuukaudessa. Kunhan remontti loppuu, luovumme toisesta autosta.

Maalla ei koskaan lähdetä yhden asian takia aautolla liikkeelle. Sirkku ei ajele tarjouksien perässä, vaan asioi kolmen kilometrin päässä olevassa mainiossa kyläkaupassa.

– On ylellistä, että maalla on kauppa näin lähellä, Sirkku kehuu.

Puuroa ja perunaa

Sirkku nostaa uunista ulos tuoksuvan ruispuolukkapuuron. Puuroa ja itsepoimittuja marjoja syödään päivittäin. Yksinkertainen perusruoka on edullista. Sirkku laskee ruokaan kuluvan noin 400 euroa kuussa, vaikka pojatkin syövät usein viikonloppuna kotona.

– Ruoan pohjana on peruna, juurekset, sipuli, täysjyvämakaroni ja tumma riisi, joista valmistan risottoja, keittoja ja patoja. Lihaa syömme vain vähän. Leivon leipää usein itse, eikä leikkeleitä ole joka päivä. Kylmät keitetyt porkkanat ovat herkullisia leivän päällä.

Toki Sirkku bongaa aina kaupasta punaisen hinnan tuotteet, joista saa 30 prosenttia alennusta.

– Mutta en nuukaile aina, kissalle ostan luomumaitoa ja joskus itselleni valkohomejuustoa!

Ruokaa on edullista ja kätevää valmistaa suuria määriä kerrallaan. Sirkku käyttää aina levyn ja uunin jälkilämmön hyväksi, ja nostaa pataruoan jo kylmään uuniin.

Virtuaalimatkailu virkistää

Sirkun mielestä nuukailijan on helpointa luopua matkustamisesta, sillä ei kotonakaan välttämättä pussissa elä. Kun perhe muutti Puumalaan 20 vuotta sitten, he eivät tunteneet ketään. Sirkku keksi pitää kesäisin kotikahvilaa, jotta tapaisi ihmisiä. Jopa tuulahduksen ulkomailta saa avaamalla kotinsa ovet vieraille.

"Olen vuosien mittaan majoittanut paljon saksalaisen ystävyyskoulumme oppilaita ja opettajia."

– Viimeksi meillä oli neljä 14-vuotiasta tyttöä, joille oli eksoottista kävellä 30 asteen pakkasessa kanssani bussipysäkille! Japanilainen opettaja asui luonamme muutaman kuukauden. Olen ollut myös koulun kanssa vastavierailulla Saksassa, Pönitzin pikkukaupungissa.

Sirkku on innokas postcrossing-harrastaja. Rekisteröitymällä postcrossing.com-sivulle saa viiden ulkomaisen korttiharrastajan osoitteet.

– Kun lähetän heille kortit saan itse viisi korttia eri maista. Kun he kertovat itsestään ja kotikaupungistaan, saan virkistävät terveiset ulkomailta. Edullisesti.

Toki Seppo ja Sirkku joskus käyvät jossain, aivan askeettista ei elämä ole.

– Matkailemme kotimaassa, ja yövymme usein sukulaisissa. Syksyllä piipahdimme koko perheen kanssa Tukholmassa. Söimme laivalla halvat puuroaamiaiset, mutta törsäsimme Modernin taiteen museon pääsylippuihin, koska siellä oli kiinnostava näyttely. Valintoja on tehtävä, huumorilla mennään eteenpäin! Ajoittain repäisemme kulttuuripyrähdyksen Helsinkiin vaikkapa Picasso-näyttelyyn tai Svenska teaterniin ja yövymme hotellissa.

Vanhojen muistojen hurmaa

Eteinen on täynnä pussukoita lähdössä eteenpäin. Sukulaisten käytettyjä vaatteita viedään niin harrastajateatteriin kuin diakonissalle, joka jakaa ne tarvitseville. Mitään ei tässä huushollissa heitetä pois ennen kuin on mietitty, olisiko siitä jollekin hyötyä.

– Viime vuosina meiltä on kuollut paljon sukulaisia, joilta jäi valtavasti hyvää tavaraa. Olen ottanut niitä tänne ja laitan kiertoon kaikki muut paitsi sellaiset, joihin liittyy jokin tunneside. Esimerkiksi nämä isäni verkkareista leikkaamat sortsit ovat jotenkin hellyttävät. Hän on kursinut villalangalla isot reiät takapuolesta, aivan kuin hänellä ei olisi ollut varaa sortseihin, Sirkku päivittelee.

Rakkaiden sukulaisten ja omienkin vanhojen tavaroiden tutkailu ja fiilistely on Sirkulle suurta hupia. Eräästä laatikosta löytyy hänen lapsuuden juhannusmekkonsa, ylioppilasasu, ensimmäinen lurex-paita, Ruotsissa 17-vuotiaana ostettu hippipuku ja jopa äidin hääpuku.

– Kun on tilaa, voi säilyttää tavaraa. Olen säästänyt esimerkiksi minulle lähetettyjä kirjeitä 40 vuotta, läpi kaikkien muuttojen. Postia sisaruksilta ja ystäviltä on paljon, koska asuin niin pitkään Ruotsissa.

Vanhat kirjeet ja valokuvat ovat varsinainen aarrearkku itse tehtyihin lahjoihin.

"Olen aina ollut innokas antamaan läheisille aineettomia lahjoja, joissa on tunnetta mukana."

– Tein veljelleni ja siskoilleni 50-vuotislahjaksi paketin heidän minulle vuosien mittaan kirjoittamistaan kirjeistä. Erityisesti heidän lapsensa lukivat kirjeitä innokkaasti. Isälle kokosin 80-vuotislahjaksi julisteen, jossa oli hänestä valokuvia 1–79-vuotiaana. Viime jouluna annoin sukulaisille CD:n, jossa oli suvun iloisissa juhlissa ottamiani kuvia.

Sisarusten pojat saivat lahjakortit, joissa täti lupasi viedä heidät pizzalle. Kummipoika ja vaimo saivat häälahjaksi lahjakortin pöllöretkelle ja lastenhoitoapua sen ajaksi. Omat 50-vuotispäivänsäkin Sirkku järjesti persoonallisesti – ja edullisesti – kokoamalla kotiin näyttelyn elämästään.

– ”Elämäntarinamekot”-näyttelyssä oli esillä kirjeitä, esineitä ja lapsuuden mekkojani sekä niiden tarinoita, Sirkku kertoo ja näyttää söpöä juhannuskolttuaan ja koulumekkoaan.

– Jos on paljon tavaraa, tämä on kätevä tapaa pitää syntymäpäivävastaanotto, tarjolla voi olla vaikka pelkkää kahvia. Minä pidin näyttelyä ja kotikahvilaa viikon auki.

Sirkku pohtii, ettei edes osaisi kuluttaa valtavasti, kun on tottunut nuukailuun.

– Olen kriittinen kuluttaja. Minulle on tosi vaikeaa myydä mitään, sillä kysyn heti itseltäni että tarvitsenko sitä. Yleensä vastaus on ei. Mutta on minullakin mielihaluja, rakastan kauniita astioita. Joskus ostan Arabian mukin tarjouksesta. Hankin mieluummin harvoin, mutta laadukasta tavaraa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla