Jouluaaton aamu hiipii,herään hiljalleen.
Isä kantaa kuusen,koristukset siihen teen.
Äiti häärii keittiössä -puuro tuoksahtaa,
jännitystä ilmassa,ken mantelin taas saa?
Lumiukko hiipii jälleen Tv-ruudun luo,
seuraan kanssa siskojeni kuinka hahmo tuo
-hymyilee ja kävelee ja pojan nauruun saa,
ajatukset vierivät jo monen vuoden taa.
Leijaa lunta,luomakuntaa herää kutsumaan
aaton suureen juhlaan hartautta kokemaan.
Hiljaa rientää kansakunta joka kolkasttaan
kirkkoon Ristin Lakeuden näin sanaa kuulemaan.
Istun hiljaa suuri kirkko-pyhä lapsuuden
tärkeää on kokea se yhä uudelleen.
Nuoruusajan kuorohetket -muistot mieleen saa
hiljaa,hiljaa laulaa kellot,taikaa joulun saa.
Jouluaaton hartaus painuu sydänjuuren taa
vakavana haudan ääreen saan mä seisahtaa,
lasken siihen kynttilän ja mietin itseksein
rakkautta välillämme näiden ihmisten.
Hautausmaalla hiljaa tuikkii tuhat kynttilää
osoittaa se rakkautta myöskin pysyvää.
Lunta leijaa aika lailla-liekit lepattaa
tähdet loistaa taivahalla - syvä rauha saa.
Monta suurta joulua jo nauhaan liittää saan
väsynyt en koskaan ole tähän tunnelmaan
Ei jouluaaton taikaa koskaan kukaan murtaa voi
Hiljaa leijaa hiutaleet ja sisälläni soi.
(kirjoitin runon ja sävelsin sen samalla lauluksi 2004 joulukuun 17 päivä,Espoossa -ulkona
oli tosi pimeää ja sateista -silti huomasin - että aaton tunnelma on syvällä sydämessäni.)
Kyllä muutkin kuin kurjat saavat edes jouluna iloita. Siksi kaipaan joulujen nauhaan pipareita, kinkkua, pukkia ja lahjoja, lasten lapsenmielisyyttä ja aikuisia halauksia. Eihän joulu ole vain taivaan linnuille.
Runoilijan realismia on tuo, mitä hän kirjoittaa. Miksi pitäisi kirjoittaa toisten kurjuudesta, ellei se ole omaa elämää.
On vielä paljon ihmisiä, joiden joulu on kuvatun kaltainen. Ei pitäisi väheksyä sen realismia.
Saatoin hyvin tunnistaa omiakin tunteitani ja hartauttani kirkossa tai hautausmaalla.Joulun henki on olemassa ja sen voi aistia ihmisten välillä monissa tilanteissa. Ei sitä ole syytä häpeillä, että pitää joulusta ja tavoittaa joulun hengen
