Ihminen luojasi luoma, kuin pilven hattara tuulien tuoma,

kuin haihtuva henkäys ilmassa illan.

Elit vain hetken takana tuonelan virran, kun lautturi

sinutkin rannalta nouti, mukaansa otti ja virralle souti.

Yhteinen tiemme ei mielestäin koskaan haihtua voi,

vaikka elämän äänet, taas virran rannalla soi.

Jätithän jälkeesi hyviä muistoja, elämän kultaa, ei jäänytkään

vain kuihtuvat kukat ja hiljalleen painuva kumpare multaa.

Mikä on lautturin määränpää, rannalle jääneet sitä koskaan ei nää.