Tukkasi lumi tuuheana nietoksena,

barbie-kasvojesi ympärystuntureilla

pyryt ilakoivat, häilähtivät hymynä,

huuliesi karpalot hehkuivat kypsinä.

Ei niiden poiminta lie boheemille onnena.

Minä mieleltä herkkä, naistani isoava,

riitejäälle pakenin, kuuntelin kalvakkaana

sydämeni kerjäämistä kurjaa, tauotonta,

en enää kadehtinut jumaltenkaan eloa.

Onko pelko aina oikea rakkaistaan luopua?

Kulmakarvojesi jängällä oli ihmetys empivä,

silmissäsi vuonojen jäiden välke, ikävä,

levon, lemmen lehto ripsiesi siimeksessä,

kehto kulkijan nukkua, levätä kotasi hämyssä.

Kaamosajan ensirakkautemme aina muistanemme.

Surujen rakeiset sateet alati vihmoen,

öisten painajaisten jäljiltä tyystin uupuen

minä rintakarvojani revin ja kynsinkin,

jotta edes hetken yhä eläväni tuntisin.

Vartalosi varjossa viipyen chansoneita kuuntelen.

Episodi elämästä

Vierailija 05.11.2014 klo 09:12 Veijo A Määttänen 30.10.2014 klo 17:49 Tämä oli yksi miljoonista yrityksistä kuvata miten mies naistaan rakastaa. Ei enempää, ei vähempää. Lapin lumoissa kirjoitettu, vaikkei ole koskaan Rovaniemeä pohjoisempana käynytkään... - runon tekijä Vai niin, no, se Pariisi onkin toisessa suunnassa.
Lue kommentti

Episodi elämästä

Veijo A Määttänen 30.10.2014 klo 17:49 Tämä oli yksi miljoonista yrityksistä kuvata miten mies naistaan rakastaa. Ei enempää, ei vähempää. Lapin lumoissa kirjoitettu, vaikkei ole koskaan Rovaniemeä pohjoisempana käynytkään... - runon tekijä
Lue kommentti