Tukkasi lumi tuuheana nietoksena,
barbie-kasvojesi ympärystuntureilla
pyryt ilakoivat, häilähtivät hymynä,
huuliesi karpalot hehkuivat kypsinä.
Ei niiden poiminta lie boheemille onnena.
Minä mieleltä herkkä, naistani isoava,
riitejäälle pakenin, kuuntelin kalvakkaana
sydämeni kerjäämistä kurjaa, tauotonta,
en enää kadehtinut jumaltenkaan eloa.
Onko pelko aina oikea rakkaistaan luopua?
Kulmakarvojesi jängällä oli ihmetys empivä,
silmissäsi vuonojen jäiden välke, ikävä,
levon, lemmen lehto ripsiesi siimeksessä,
kehto kulkijan nukkua, levätä kotasi hämyssä.
Kaamosajan ensirakkautemme aina muistanemme.
Surujen rakeiset sateet alati vihmoen,
öisten painajaisten jäljiltä tyystin uupuen
minä rintakarvojani revin ja kynsinkin,
jotta edes hetken yhä eläväni tuntisin.
Vartalosi varjossa viipyen chansoneita kuuntelen.
