"Miks ei tuuli puissa enää kulje
laulaen, kuin kulki aina ennen?
Minne muuttaneet on kaikki linnut,
kun ei enää kuulu viserrystä?
Vastahan on alkukesän aika.
Eivät enää viime heinäkuussa
sirkkain viulut soineet poutapäivin.
Hiljaisuus on tullut kumppaniksi."
Vanhus miettii, istuu verannalla.
Hopeata pyyhkii otsaltansa.
Kiikkuu hiljaa kahden hengen keinu,
mutta poissa istujista toinen.
Käsi kättä etsii viereltänsä,
vaan ei enää kättä toisen kohtaa.
Kauan rakkain kumppaninaan kulki,
ilot surut jakoi tullen mennen,
mutta kerran silmänsä kun sulki,
avannut ei niitä, niin kuin ennen.
Eipä kauan vanhus keinu yksin,
ikävä kun istuu vierellensä,
pyyhkii kostein käsin silmäkulmat,
huahtaen raskaasti lyö rintaan,
kaataa kirvelevän kalkin sydämelle.

Tuli päivänkehrä pilven takaa
posken silitellen lämpimäksi,
kuivas silmäkulman kyyneleitä.
Uni kaunis siirtyy lähemmäksi.
Liekö tuojat olleet enkeleitä?
Aivan kuin ois hellän kuiskauksen,
rakkaan äänen kuullut viereltänsä:
"Olen luonas, rakas, olen aina
vaik et näe, muistoissasi kuljet
vuosiin, jolloin istuin rinnallasi.
Älä katsettasi maahan paina.
Niin kuin muinoin mulle laulullasi,
ilon annoit, jatka sitä vielä.
Vaik et kuule tuulen kuiskausta,
linnun ääntä, sirkkain siritystä,
voithan itse laulaa - laula mulle.
Kuulen kyllä, olen lähelläsi.
Kovin kauaksi en koskaan mennyt.
Vielä tarttuu kätehesi käsi,
jota kaipaat, silmäsi kun suljet,
vaikka näkyväinen ole en nyt.
Saman rajan, jonka yli astuin,
kerran luokseni sä armas kuljet."

Vanhus lauloi, vaikenivat linnut,
sirkat kuuntelivat, taukos tuuli.
Vanhus lauloi nuoruutensa laulun,
jonka usein rakkaimpansa kuuli.
Rakkauden laulun - sen hän lauloi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla