Sillon ko mää oli piäni,
mee nappuris asu Mari.
Mari oli vanha mummu,
ainaski viiskymment vuat.

Mari oli pitkä ja laiha
ja kulki liinane pääs
ja mustis vaatteis,
mut itte se oli ilone.

Maril oli piäni mökki
ja maat iha vähä,
pikkane perunamaa
ja kauramaa kanoil.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Emmää silti tiär.
millai se pysty ellää,
ko sillo ei ollut eläkkeit,
mää luule kummiski.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kanoi oli vaa muutama
ja kukko sitä varte
ko ne kanat oli vanhaa mallii
ja lissäänty ittekses.

Kerra yks kana tuli meil
ja teki salapesä navetavintil.
Me löyrettii se pesä
ko siin oli jo munnii.

Niit munnii me viätii Maril
muna päiväs oikei joukol,
joskus meni neljäki last,
kaikki perätoukurii.

Ja ain Mari palkitti mee
jollailai, et miäli tuli hyväksi.
Joskus se oli raparperipala,
hyvän päivän sokeripala.

Mut ko hänel ei ittelläskää              Mari anto kaikki vähästäs.  
ollu juur mittää annettavvaa,         Jos tarvittas mallii
ni sillo olis riittäny hymy                elämises ja ihmisyyres
ja ystävälline sana.                       ni Mari olis huippumalli.

 

Tämä vastaus on DL:lle, etteivät sekoa vastaukset ja kohteet.   Kun joku vastaa nimimerkillään, se ansaitsee erityisen huomion, kun se on niin harvinaista. 

  Kaunis oli sinunkin vastuksesi, mutta kummallista siinä oli, että pidit murrerunoista.   Monille ne ovat kuin myrkkyä.   Oikeasteen sen ymmärtääkin, kun kyseessä on vieras ja vaikeasti ymmärrettävä murre.   Saati omani, joka joittenkin mielestä ei ole edes mikään murre.   Mutta, mutta - äänellään se variskin laulaa, eikä lapsuudenmurrettaan voi kieltää.     Siis lämmin kiitos.

Ystäväni, minusta tuntuu, että olet paneutunut runoihin, mikä luonnollisesti ilahduttaa samoin kuin  kauniit sanat, joita aina riittää.  Kiitos niistä.    Vaara on, että vakiintuu tänne.   

Sisältö jatkuu mainoksen alla