Idässä täydenkuun torso.

Maalaa luodot esiin.

Puuttomat, mustat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lintujen kodit.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki on nyt tässä

hämärässä lämmössä,

hetken ihmeessä.

Kuun kasvojen alla.

Äkkiä kääntyi tuuli.

Toi pilvet,

jotka veivät kuun,

mereltä valon.

Illan, josta tuli yö.

Jäljellä kohiseva pimeys.

Vierailija

Mikä tuosta tekee runon, kun se voisi olla ihan hyvin suorasanaisesti kirjoitettu sirottelematta sanoja eri riveille?

Runo ei selitä, perustele, todistele, puolustele syntymäänsä. Ei sen tarvitse. Runo on mitä on. Se on tuulesta napattu kodin saanut, pilven lento, mielentila. Jokaisella omanlaisensa. Asiateksti kirjoitetaan pitkin, itseään selittävin rivein. Runossa jokainen rivi, säe, on yhtä tärkeä.

Mikä tuosta tekee runon, kun se voisi olla ihan hyvin suorasanaisesti kirjoitettu sirottelematta sanoja eri riveille?

Sisältö jatkuu mainoksen alla