Idässä täydenkuun torso.
Maalaa luodot esiin.
Puuttomat, mustat.
Lintujen kodit.
Kaikki on nyt tässä
hämärässä lämmössä,
hetken ihmeessä.
Kuun kasvojen alla.
Äkkiä kääntyi tuuli.
Toi pilvet,
jotka veivät kuun,
mereltä valon.
Illan, josta tuli yö.
Jäljellä kohiseva pimeys.
Mikä tuosta tekee runon, kun se voisi olla ihan hyvin suorasanaisesti kirjoitettu sirottelematta sanoja eri riveille?
Runo ei selitä, perustele, todistele, puolustele syntymäänsä. Ei sen tarvitse. Runo on mitä on. Se on tuulesta napattu kodin saanut, pilven lento, mielentila. Jokaisella omanlaisensa. Asiateksti kirjoitetaan pitkin, itseään selittävin rivein. Runossa jokainen rivi, säe, on yhtä tärkeä.
Mikä tuosta tekee runon, kun se voisi olla ihan hyvin suorasanaisesti kirjoitettu sirottelematta sanoja eri riveille?
