Usein uhmaili mies ja lähti,

pakeni kuin mierolle, teille

luota naisen loitolle vieville,

mies metsien murheissaan,

mierolainen monen maan.

Miehen huulilla halkeilleilla,

naisen suudelmien muistoja,

miehen sormilla kohmeisilla

naisen ihosta yhä tuntuma,

miehen silmissä viipyili kuva,

naisen viimeisestä katseesta.

Ei liene koskaan se ehtyvä

naisen syliin on miehen ikävä.

Miehen on siihen tyydyttävä

mihin nainen pyytää tyytyä.

Haikeimmasti huokaa blues

kun laantuu lemmen ihanuus.

Mies vakuutti: pian palaan,

mierolainen monen maan

ei kauaa jatkane kulkuaan,

suuri kirous on kulkurivietti,

sen elämä minullekin opetti.

Mierolainen monen maan

Nainen ei muka lähde, hän hoivaa, kokkaa, hellii, itsensä unohtaa. Mies menee, ottaa oikeudekseen lähteä, kulkea ja paeta vastuuta. Uros seuraa penistään, älyyttömyyttän, muka paremmuuttaan. Heittää taakseen velvoitteet, onhan hän sentään MIES. Akka vaietkoon, olkoon hellan/tiskipöydän/aitan/kellarin ja saunan välissä. Turpiin tulee, jos urputtaa. Veri lentää, kun ääntään korottaa. Mies, mies kaikkea hallitsee, olevinaan. Vaimo huomaa, ei kikkeli autakaan. Hän metsäkoneeseen jo kapuaa ja...
Lue kommentti