MUSTA LOKKI

Ilta syksyinen.
Kuunsiltä, Tähti heijastuu pintaan veen. Varjo tumma yllä sen.
Hiljaa seison, ihmettelen. Synkkää hahmoa, häilyvää katselen.
Huomaan äkkiä, on lokki se, tuo varjo tumma, - Lokki musta.

Liitelee yllä pinnan, mereen laskeutuu. Veteen painuu rinta.
Aalloilla hetken keinuu.
Herää meri. Aallot raivostuu.
Lyö rantaan aallot lumihuippuiset, ärjyy , pauhaa , ulvoo tuuli.
Meri äsken niin rauhaisa on hetkessä kiehuva, hornankattila.

Meri ulvoo tuskaa syvyydestä. Ei meren raivoa mikään estä.
Ratsastaa aallolla lokki musta. Laulaa. Laulun laulaa kuoleman.
Itkee lokki valittaa kilpaa kanssa meren , raivoavan, kuohuvan
Onko saapunut  kohtaamaan kuoleman. Tuskasta vapauttajan.

Matkä viimeinen  mustan lokin. Saavuttanut tuskiensa summan.
Lokki vaikertaa, alle aallon vaipuu. Himertyy laulu  lokin mustan.
Laulu elämälle viimeinen, niin hiljainen, aaltoon, mereen katoaa.
Sen tuskin kuulen, se meren raivoon hukkuu.  Aaltohiin vajoaa.
Musta Lokki. ystäväni. Lajinsa viimeinen.

Pian aamu sarastaa.
Purppurapilvi meren kohoaa.
Ei enää häilyvää, tummaa varjoa.
Mereen kuvastuu nyt varjo valkea.

Juuli -14